Kevään kuulumisia

Tämä löytyi luonnoksista aikoessani kirjoitella jotakin päättyneestä kesästä:

Helaloma, tervetullut katkos. Kokonaiset neljä päivää vapaata. Tai no, töitä tein arviointien verran. Koskaan ei ole tuntunut yhtä vaikealta arvioida oppilaita. Mahtaako johtua siitä, että olin lukuvuodesta kokonaiset 10 viikkoa opiskelemassa. Sillä on varmasti vaikutusta, mutta oma osuutensa on opetussuunnitelmallakin: en lainkaan tiedä, kuinka painottaisin arvioitavia tavoitteita ja paljonko etäkouluajan työskentelyllä on vaikutusta kokonaisuuteen.

Olen ihan ulkona kuvioista. Töissä ja muualla. Vuosi on ollut todella raskas. Olen tehnyt 40 opintopisteen erityisopettajan erilliset opinnot työn ohessa (vertailun vuoksi: päätoimiselta korkeakouluopiskelijalta edellytetään vähintään 45 opintopisteen opintoja lukuvuodessa, kyseessä siis ihan vakavastiotettava määrä työtä). Töissä tein perusjutut niin hyvin kuin pystyin ja siinä sivussa opinnot vaativat hurjasti venymistä. Nyt on opintokokonaisuus paketissa ja todistus anottuna, ja olen paperia vaille pätevä aineenopettaja, luokanopettaja, rehtori, erityisluokanopettaja ja laaja-alainen erityisopettaja. Mutta olo ei ole tyytyväinen vaan omituisella tavalla kokonaisvaltaisesti paikoilleen jumittunut, pettynyt, näköalaton, väsynyt ja alakuloinen. Olenko oikeastaan sittenkään oppinut ja saavuttanut mitään? Tuleeko minusta kuitenkaan koskaan tämän kummempaa? Toteutuuko milloinkaan haaveeni siitä, että oikeasti saisin joskus aikaiseksi jotakin arvokasta? Eristyneisyys. koronasulun aiheuttama sosiaalinen deprivaatio, ja voimia vienyt lukuvuosi aiheuttavat ammatillisen ja sosiaalisen itsetunnon romahduksen.

Mies joutuu kuuntelemaan nurinoitani, sillä muita kuuntelijoita niille ei tähän hätään löydy. Olen kaivannut koronaeristysaikana kontakteja ja olen jälleen pohtinut ystävyyssuhteitani paljon. Vanhoja aitoja ystäviä, on yhä vähemmän. Välimatkan vuoksi yhteydenpito jää satunnaiseksi ja heillä on jokaisella omat verkostonsa siellä jossain. Heidän kanssaan vuorovaikutus on kuitenkin aina mutkatonta ja vastavuoroista. Uusia, lähempänä asuvia kavereita on kahdenlaisia: niitä, joiden kanssa juttelu soljuu molemmin puolin kertoen ja kuunnellen, ja niitä, jotka haluavat nähdä, kun tarvitsevat kuuntelijaa, mutta joita ei niinkään kiinnosta kuunnella, etenkään murheita. Sitten on koko joukko tuttavia, joista olisin toivonut kaveria, ehkä jopa ystävää, mutta jotka vain katosivat jonnekin monien muuttojen myötä ja ruuhkavuosiin.

Erityispedagogiikan opinnot olivat pettymys, sillä vastoin parempaa tietoani kuvittelin saavani niistä jotakin omaan työhöni. Työyhteisössä toivoisin olevani tarpeellinen ja hyvin verkostoitunut, mutta tunnen itseni irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Nykyisessä työpaikassa on hienoa yhteen hiileen puhaltamista ja hurjan mukavia ihmisiä, mutta yhteisöllisyydestä puuttuu kuitenkin jotakin. Unelmien työ sisältäisi sekä kieltenopetusta että laaja-alaista erityisopetusta. Nykyisessä työyhteisössä tuo haave tuskin toteutuu. Kouluissa pystytään räätälöimään toimenkuvia, mutta se vaatii tietynlaista tahtotilaa. Toisaalta haluaisin lähteä kokeilemaan erityisopettajan työtä, mutta toisaalta haluaisin myös odottaa ja katsoa, millaiseksi tilat, työ ja työyhteisö muotoutuvat suunnitelmissa olevan laajennuksen myötä.

Kevään aikana olen lukenut enemmän kuin aikoihin ja löytänyt kirjaston palvelut vuosien jälkeen uudelleen. Olisipa vain enemmän aikaa upota fiktiivisiin maailmoihin!

Keväätön kevät, vaputon vappu, kouluton koulu

Vappu yllätti etäkoulunpitäjän. Kevät ei tunnu tulleen, mutta on silti tullut. Lämpimiä päiviä, sellaisia, jotka tuntuvat keväältä, on ollut hyvin vähän. Tuon tuostakin on aamulla maa ollut valkoisena, vapun aatonaattona ja vielä äitienpäivän jälkeisellä viikolla. Kevätkukat kyllä kukkivat, linnut laulavat ja on valoisaa, mutta silti jotain tästä kuitenkin puuttuu.

Pari lämmintä päivää oli, toinen niistä äitinpäiväviikonlopun lauantai. Lämpimän yllyttämänä menin, tarkasti sääennusteita sihtailtuani, kasvimaalle kylvötöihin. Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavalla viikolla tuli lumisateita ja yöpakkaset. Turhaa oli siis kyykkiminen palstalla.

Vapun päivä osui perjantaihin ja saatiin kaivattu pitkä viikonloppu. Ajatukset seilasivat töissä ja rytminmuutoksessa, sillä juuri vapun alla, keskiviikkona 29.4. opetusministeri ilmoitti, että peruskouluihin palataan toukokuun 14. päivänä, koska poikkeuslaeille ei ole enää perusteita vaan rajoituksia aletaan purkaa peruskouluista alkaen. Se oli odotetusten mukainen ilmoitus, poliitikkojen tahtotila oli ollut jo ilmassa vahvasti. Odottamatonta oli kuitenkin se, että kouluihin palattiin monenlaisten ristiriitaisten kokoontumisrajoitusten vallitessa. 

Lähiopetukseen palaamiseen annetut ohjeet menevät jotenkin näin: Peruskoululaiset aloittavat opiskelun porrastetusti (eli kaikki ikäryhmät samaan aikaan). Kokoontumiset rajoitetaan yhä kymmeneen henkeen (paitsi koulussa saa olla kerralla satoja oppilaita ja poissaoloihin pitää suhtautua erityisellä ankaruudella). Lapset eivät tiettävästi sairastu Covid-19 -virukseen, eivät kanna virusta eivätkä tartuta sitä (mutta koulussa huolehditaan väljyydestä ja turvaväleistä, ettei virus tartu). Pidetään turvavälit (mutta lapsille annetaan kaikki se lohtu ja läheisyys, jonka he tarvitsevat). Opetusryhmät pidetään erillään (paitsi silloin, kun ryhmät on tarpeen sekoittaa). Opettajat opettavat vain omaa ryhmäänsä (paitsi ne, jotka opettavat useampaa tai koulun kaikkia ryhmiä). Otetaan käyttöön koulun ylimääräiset tilat (joita ei ole). Huolehditaan väljyydestä, mutta noudatetaan perusopetuslaissa annettua määräystä opetusryhmien koosta (mitään sellaista pykälää ei ole, samassa ryhmässä saa olla oppilaita yhdellä aikuisella kuinka paljon tahansa). Huolehditaan myös henkilökunnan turvallisuudesta (mutta suojainten käyttöä ei suositella). Tärkeintä on kuitenkin, että koulun aikuiset eivät kohtaa vaan pitävät toisiinsa yhteyttä sähköisten välineiden avulla. Noudatetaan opetussuunnitelmaa ja tuntijakoa (mutta käytetään lähiopetuksen päivät lasten sosiaalisen suhteiden ylläpitämiseen sekä etäopetuksen aikana syntyneiden oppimisen tuen ja lastensuojelun tarpeiden kartoittamiseen). Ja pestää kädet kouluun tullessa, välitunnille lähtiessä, välitunnilta palatessa, ruokalaan mennessä, sieltä palatessa, kotiin lähtiessä ja aina, kun tarve vaatii. 

Ja niin Suomen peruskoulut käynnistyivät. Koulujen avaamista vastustaneet opettajat leimattiin netissä lukijakommenteissa nopeasti itsekkäiksi pullaa mussuttaviksi laiskureiksi, jotka eivät viitsisi palata etäopetuslomaltaan takaisin tekemään töitä lasten hyväksi. Hyytävä analyysi ammattikunnastamme. Tätäkö mieltä monet suomalaiset todella ovat? Punainen Risti myönsi kuitenkin suomalaisille peruskoulunopettajille tunnustuksen. Kukahan sen käy opettajien puolesta pokkaamassa?

"Suomen Punainen Risti myöntää vuosittain jaettavan Inhimillinen kädenojennus -tunnustuksen Suomen peruskoulujen opettajille. Opettajat ovat kehittäneet uusia tapoja kohdata oppilaansa kyetäkseen turvaamaan heidän oikeutensa oppia myös poikkeusoloissa. Tunnustuksella Punainen Risti myös rohkaisee opettajia tuomaan esiin epidemian pitkäkestoisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin.

Koulujen lähiopetuksen keskeyttäminen 16. maaliskuuta on ollut vaikutuksiltaan laajimpia koronaepidemian rajoitustoimia. Se mullisti hetkessä noin kahdessa tuhannessa suomalaisessa peruskoulussa toimivien noin 40 000 opettajan ja puolen miljoonan peruskoululaisen arjen.

Opettajat joutuivat sopeuttamaan toimintaansa koronaepidemian tuomiin rajoituksiin ensimmäisten joukossa. Opettajilta kysytään muuntautumiskykyä jälleen koulujen avautuessa ja uudenlaisen kouluarjen alkaessa.

– Punaisen Ristin Inhimillinen kädenojennus Suomen peruskoulujen opettajille on kiitos siitä, että yhteiskunnalle merkityksellinen ja suomalaiselle hyvinvoinnille tärkeä koulujärjestelmä on sopeutunut uuteen tilanteeseen nopeasti. Opettajien panos on ollut välttämätön, jotta oppilaiden velvollisuus ja samalla oikeus oppimiseen toteutuu myös poikkeusoloissa, sanoo Suomen Punaisen Ristin pääsihteeri Kristiina Kumpula.

– Tunnustuksella voimme kannustaa myös niitä opettajia, jotka yhä kamppailevat haastavissa opetustilanteissa parhaita ratkaisuja etsien.

Epidemian vaikutukset ulottuvat kauas

Varsinaisen opetustehtävänsä rinnalla moni opettaja on kokenut huolta oppilaista, joihin on vaikea pitää yhteyttä tai joilla on ollut vaikeuksia selvitä muuttuneesta tilanteesta vailla päivittäistä kohtaamista opettajan ja opiskelukavereiden kanssa.

Uudenlaisessa arjessa lasten ja nuorten eriarvoisuus ja henkisen hyvinvoinnin tukemisen merkitys korostuvat. Epidemian vaikutukset ulottuvat pitkälle lasten ja nuorten tulevaisuuteen.

– Opettajien työ perustuu arkiseen kohtaamiseen. Inhimillisellä kädenojennuksella haluammekin kannustaa opettajia sekä muita lasten ja nuorten parissa työskenteleviä välittämään rohkeasti eteenpäin niitä arjen havaintoja, jotka liittyvät lasten ja nuorten hyvinvointiin ja tuen tarpeisiin, Kristiina Kumpula painottaa.

Suomen Punainen Risti myöntää Inhimillinen kädenojennus –tunnustuksen vuosittain erityisen ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle, joka on toimillaan edistänyt inhimillisiä teemoja, arvoja ja toimintaa. Inhimillinen kädenojennus on annettu ensimmäisen kerran vuonna 1988.

Koronatilanteen vuoksi tunnustuksen luovutustilaisuus järjestetään myöhäisempänä ajankohtana."

https://www.sttinfo.fi/tiedote/punaisen-ristin-inhimillinen-kadenojennus--tunnustus-suomalaisen-peruskoulun-opettajille?publisherId=1504&releaseId=69880716&fbclid=IwAR1GRzHtagd0tAI3G3mOXOW-gMZsnF9xG2ZdWzKKQYfPhydeMInTzQSJWMs

Etäkouluilua

Etäkoulua on nyt takana viisi ja puoli viikkoa. Hallinnan tunne on jossain määrin palannut, mutta miellyttäväksi tämä uusi työ ei ole kuitenkaan muuttunut. Päivät seuraat toisiaan samanlaisina. Olo on välillä kuin elokuvassa Päiväni murmelina (mainio elokuva muuten). Aamulla kello herättää 6.30. Suihku, aamukahvi, tietokoneen ääreen viimeistään 7.30. Edellisen päivän viestejä, päivän opetustuntien tarkistaminen, oppilaille linkkeinä jaettavien materiaalien haku valmiiksi, päivän työskentelyohjeet sähköiselle alustalle. Klo 10, kun luokanopettajat ovat saaneet omat aloitustuntinsa pidettyä, on minun vuoroni pitää etäopetusta eri ryhmille. Puheluita sähköisen alustan kautta, valtava määrä viestejä ja vähitellen viestilaatikko alkaa täyttyä tehtävien palautuksista (kuvista ja ääniviesteistä), joiden läpikäyntiin menee aikaa. Seuraavan päivän suunnittelua. Kahden aikoihin alkavat linjat hiljentyä ja ehtii valmistaa nopeasti myöhäisen lounaan itselle, etätöitä tekevälle Miehelle ja lapsille, jotka saavat opiskelupäivänsä päätökseen kun ruoka on valmis. Lisää töitä, koiralenkki, mahdollisesti vielä vähän töitä tai sitten television tuijotusta. Rutiinin katkaisee vain mahdollinen ruokakauppareissu. Ja sama seuraavana aamuna alusta.

Kevät on tullut ihan varkain. Säät ovat vaihdelleet vesi-, räntä- ja lumisateesta poutapäiviin, pilvisestä kirkkaaseen, erittäin tuulisesta lähes tyyneen, hytävän kylmästä lämpimään. Kevätkukat ovat nousseet loistoonsa urheasti monenlaisista säistä huolimatta, pionitkin kurkistelevat jo rohkeasti mullasta. Metsä vetää puoleensa ja olemme tallustelleet ahkerasti lähialueiden poluilla.

Sain opinnot loppuun tällä viikolla. Tai toivon niin. Viimeisen opintotehtävän ja tentin tuloksia saattaa joutua odottamaan jopa kuukauden ja sen jälkeen odotellaan todistusta. Tiukka rypistys oli opiskella 40 opintopistettä työn ohessa, myös verrattuna ihan siihen, että päätoimisilla yliopisto-opiskelijoilla vuoden vähimmäisvaatimus on 45 opintopistettä. Välillä töitä piti tehdä ihan vain pelkällä sisulla ja tahdonvoimalla puskien. Saa nähdä, pääsenkö koskaan työskentelemään erityisopettajana. Unelmana on tehdä puoliksi laaja-alaisen erityisopettajan ja englanninopettajan työtä alakoulussa. Tuon toteutuminen saattaa vaatia kuitenkin vähintäänkin työpaikan vaihdon, jos toteutuu sittenkään.

Tyttäret leipoivat Madeleine-kakkusia.

Parhaat mokkapalat ikinä.

Pohjanmaan rannikolla

200. julkaisu, joka löytyi keskeneräisenä luonnoksista.

Viimeisellä kokonaisella kesälomaviikolla karkasimme Miehen kanssa pienelle kahdenkeskiselle matkalle. Alkuperäinen ajatus oli lähteä Savonlinnan ja Valamon luostarin suuntaan, mutta idän sijaan päädyimmekin länteen. Ajoimme kohti Kaskista pysähtyen matkalla ensin Jämikeskuksessa. Matkailusesonki vaikutti olevan ohi. Seuraava pysähdys oli Niinisalon varuskunnan sotilaskoti Kankaanpäässä.

Päästyämme perille Kaskisiin ihmettelimme aivan autiota kaupunkia. Kävelimme Kalarannassa katselle pieniä kalamajoja ja tuulimyllyä. Kaupungilla ihmettelimme ruutukaavaan rakennettuja kauniita puutaloja kukkivine pihoineen ja viivasuoria (mutta aivan autioita) paraatikatuja. Söimme ainoassa aukiolevassa ruokapaikassa, torin kebab-grillillä myöhäisen lounaan ja jatkoimme matkaa yöksi Närpiöön.

Närpiössa majotuimme hotelliin ja lähdimme tutkimaan vanhoja kirkkotalleja ja ajelimme Fageröhön. Matkalla ihmettelimme tuntmatonta historiaa operaatio Stella-Polariksen muistomerkillä. Enemmän olisi kiva tietää kaikesta!

Seuraavana aamuna ajoimme Kristiinankaupunkiin, joka on kelpuutettu kansainväliseen Cittaslow-verkostoon. Aloitimme Ulrika Eleonoran kirkosta, vaeltelimme pitkin kauniiden puutalojen reunustamia katuja ja kujia ja kävimme opastetulla kierroksella Lebellin kauppiaantalossa.

Illansuussa ajelimme kohti kotia. Maisemassa oli merkittävää laajat perunapellot ja lukemattomat kasvihuoneet. Onnistunut matka!