Talvi on voitettu

Talvi on takana, kevätpäivän seisauksesta on jo viikko ja kellotkin käännettiin viime yönä kesäaikaan. Kovin paljon talvesta ei jäänyt muistoja, sillä se oli poikkeuksellisen tiukasti aikataulutettu, työ- ja perhekiireiden kyllästämä, samanlaisina toistuvia rutiineja täynnä. Levoton merimiehensieluni on ollut monesti kipeästi särkevä ja levoton: jos minkäänlaista matkaa ei ole näköpiirissä, elämä on näköalatonta. Arki musertaa, jos siihen ei ole luvassa katkoksia.

Syntymäpäiväkukat helmikuussa.

Maaliskuussa oli muutamia keväisen aurinkoisen ilahduttavia päiviä. Lumikellot, kevätkurjenmiekat ja krookukset innostuivat auringosta. Ja myyrät. Voihan itku! Perennapenkkejä on myllerretty, sipuleita tuhottu (pirstaleita  vain jäljellä lojumassa) ja koloja kaivettu. Pippurihyökkäykseen siis!

Eilen illalla vietettiin WWF:n Earth Hour, sammutimme sähkölaitteet ja valot tunniksi ja söimme iltapalan kynttilöiden pehmeässä tunnelmassa. Lapset rakastavat tuota perinnettä ja tahtoisivat, että viettäisimme ihan omaa maapallotuntia joka kuukausi.

Tänään lähdin uskollisen lenkkikaverini kanssa pitkälle kävelylle tutkimaan kevään merkkejä. Pysäköimme auton Koulukadulle minigolf-radan viereen ja lähdimme Pyhäjärven rantapolulle. Jäät olivat suurelta osin jo sulaneet, mutta paikoin tuuli puski jäälauttoja rantaa kohti. Jäistä kuului hyväntuulinen kilkatus aaltojen liikuttaessa niitä. Linnut lauloivat ja tuuli suhisi. Aurinko pilkahteli.
Reittimme kulki rantoja pitkin kohti Varalaa ja sieltä Pyynikin näkötornin kautta takaisin autolle.

Pyynikin kesäteatterin lähellä Joselininniemessä, Kultakutrin lähteellä, loistivat mustassa märässä maassa kirkkaanvihreät japaninruttojuuren sykeröt. Lähde sinällään on nykyään surullinen näky. Pronssinen Kultakutri-patsas on siitä kadonnut ja lähde on hoitamaton. Silmiini osui jonkun kunnallispoliitikon aloite siirtää Kultakutri Ratinan suvantoon. Minusta sen paikka on alkuperäisellä paikallaan.

Matti Hauptin Kultakutri. Kuva sivustolta www.tampere.fi/ekstrat/taidemuseo/patsaat/ 

Kotikaupungin kattojen yllä

Katselin kuvia kännykän albumissa ja jouduin toteamaan, että montaakaan valokuvaa ei ole talven aikaan tullut otettua. Talvi oli valoton ja sateinen. Kamerasta löytyi kyllä kuvia, jotka otin juuri kevätlukukauden edellä käydessäni kahvilla Tampereen uudessa maamerkissä, Tornissa, muutaman työkaverin kanssa. Lukukausi siis ainakin alkoi huipulta. Pitkältä tuntunut, rutiineista täyttynyt talvi on mennyt nopeasti muistijälkiä jättämättä.

Hiihtoloman tienoilla oli kylläkin jonkinlainen elokuvatiivistymä: hiukan runsaan viikon aikana kävin neljästi (!) elokuvissa. Ystävän kanssa kotimainen Viikossa aikuiseksi (hauskan harmitonta kohellusta), miehen seurassa ranskalainen Ranskalaista häähumua (Qu'est-ce qu'on a fait au Bon Dieu?, aivan mainio, yltää parhaiden näkemieni elokuvien listalle) ja brittiläinen Kaiken teoria (The Theory of Everything, hieno tositarina ja Eddie Redmaynen huikea roolisuoritus) sekä vielä mustavalkoinen mykkä klassikko Tampere-talossa Chaplinin Poika (The Kid) elävän musiikin säestyksellä, seuranani ystävätär.

      

Lyhyt talvinenkin jakso alkuvuoteen kuului, sekin tosin auringon valoa vailla. Aurinko piilottelikin aina maaliskuulle saakka. Lumi muuttui sohjoksi ja kuraksi hiihtolomalla enkä ehtinyt suksille tänäkään vuonna. Ainoa matka hiihtolomalla suuntautui miehen vanhempia tervehtimään. Appi joutui sairaalaan tammikuussa ja uupui nopeasti, vain kuudessa viikossa, vaikeaan sairauteen. On vaikea uskoa, että hän vaikutti vielä joululomalla käydessämme olevan kutakuinkin voimissaan. Hautajaiset olivat kaksi päivää sitten, jotakin on pysyvästi toisin. Elämä kuitenkin jatkuu ja arki rullaa eteenpäin samanlaisena.