Mitä missäkin on

25. huhtikuuta 2015

Ihan pihalla


 
Aikataulutin itselleni tiukkaan kuljetuspalvelua. Esikoinen ja Poika pelaavat koko viikonlopun salibandyturnausta eri puolilla kaupunkia ja Kuopuksellekin osuivat ylimääräiset uintitreenit. Arvelin siis ajelevani tuomassa ja viemässä muista perheenjäseniä aamusta iltaan. Vaan toisin kävi: Mies sai vanuteltua aikataulut sellaisiksi, että vapauduin palveluksesta lähes täysin! Aamukeikalla kävin ostamassa puutarhamultaa, kesäkukkamultaa, kuoriketta, kevätlannoitetta ja muutaman orvokintaimen. Toisen autoilukierroksen jälkeen ulkoistin itseni takapihan aurinkoon ja aloitin hommat terassin huuhtomisesta ja terassikalusteiden pesusta. Jatkoin perennapenkkien siistimiseen, orvokintaimien istuttamiseen ja lannoitukseen & nurmikon kalkitsemiseen. Kun takapiha tuli valmiiksi, jatkoin puuhailua etupihalla.

Maskotti opettajien olohuoneessa.

Perjantain työpäivän vietin koulutuksessa Ylöjärven upeassa uudessa lukiossa. Huikean hienot tilat! Kateus hiipi mieleen: olisipa hienoa saada joskus työskennellä sellaisessa ympäristössä! Uskon kyllä vahvasti, että ympäristön viihtyisyydellä on merkitystä opiskeluilmapiiriin. Toisaalta olen iloinen siitä, että minulla on ensi syksynä odottamassa oma ihan mukava luokkatila alakoulussa ja tämän vuoden työtilaton kiertolaisuus sisäilmaongelmaisessa, karussa ja epäviihtyisässä yläkoulussa päättyy. Eivät minunkaan asiani siis ihan huonosti ole!

Ruotsinluokan viisauksia.


Koulutuspäiviä osuikin kaksi peräkkäin, kun olin torstaina Tampereella Monitoimitalo 13:ssa opiskelemassa yhteistoiminnallisuutta. Alan päästä jyvälle siitä. Siitäkin.

Pedacafessa oli tarjolla hyviä keskusteluja ja nameja.

"Huolehdi ylellisyydestä, arki hoituu kyllä itse itsestään."
Kaiken auringon ja oppimisen ilon takana on ollut pieniä varjojakin. Tulin joutuneeksi minulle mieluisaan ja tärkeään työryhmään, jonka tarkoituksena on tuottaa yhdessä asiakirja. Työ aloitettiin yhdessä ja työryhmästä kaksi olivat pian jatkaneet työtä yhdessä omalla ajallaan palan matkaa eteenpäin. Hienoa, ajattelin, näinhän tämä sujuu, jokainen antaa oman panoksensa sopivan ajankohdan ja inspiraation osuessa kohdalle. Päätin olla omalta osaltani myös aktiivinen, ja kommentoin muutoksia ja muokkasin tekstiä edelleen työstettäväksi. Laadin sähköpostiin listan kohdista, joita pitäisi vielä yhdessä miettiä. Valmistelin jopa seuraavaa työvaihetta kokonaisuutta jouhevoittaakseni, sillä aikataulu on hiukan kireä. Niin en olisi kuitenkaan saanut tehdä. Osoittautui, että osaamista voi olla vain harvoilla, kysyä tai ehdottaa ei saa eikä (varsinkaan) erehtyminen ole luvallista. Jopa kehuksi tarkoittamani kommentti vääntyi rumaksi todisteeksi tunaroinnistani. Olen ymmälläni ja pettynyt. Olisi minulla ollut työlle paljonkin annettavaa.

Onneksi elämäni on täpö täynnä muita mielenkiintoisia projekteja.

22. huhtikuuta 2015

Mua kevättää!



Kaupissa näkyi viime viikonloppuna varmoja kevään merkkejä. Linnunlaulu oli suorastaan huumaavaa, kostea maa tuoksui. Sinivuokot ja leskenlehdet kukkivat ja sammakko oli kömpinyt esille. Sammakko lähti uhkarohkeasti ylittämään hiihtouraa, joka oli paksussa jäässä, ja oli hyytyä matkalla. Vauhti hidastui loikka loikalta ja viimeiseen hyppyyn ponnistaminen kesti pitkähkön tovin. Paitsi paikoitellen hiihtouralla, jäätä oli myös varjoisemmilla paikoilla Näsijärven rantakallioilla.




Varastettua omaa aikaa: kupillinen kahvia ennen teatteria.
Aina yhtä innokas pieni lenkkikamuni mun.

Kevääntuloa olemme Maisa-koiran kanssa käyneet nuuhkimassa, katselemassa ja kuulostelemassa myös tutulla Hallilan metsälenkillä. Ja tietysti takapihalla, jossa sipulikukat nousevat yksi toisensa jälkeen kohti valoa. Pionin alut kurottelevat mullasta liiankin innokkaasti ja pelkään, että ne ehtivät kukkia aivan liian varhain ennen kuin on edes kunnolla kesä. Pihan molemmissa reunoissa aitaa pitkin kiipeävät kärhöt availevat silmujaan. Alkukesällä kukkiva hento alppikärhö vihertää jo reilusti, loppukesän runsaskasvuisessa kaunistajassa lumikärhössä silmut ovat vasta aavistuksen verran hereillä.



Pääsiäinen ja paluu arkeen

Pääsiäinen livahti ohi nopeasti. Tapasimme ystäviä Jämsässä ja Helsingissä ja saimme vieraita. Lankalauantaina 4.4. vietimme pienieleisesti kihlajaispäivää. On kulunut pian 21 vuotta siitä, kun Miehen kanssa tapasimme, täydet 19 vuotta on mennyt kihlautumisesta ja 17. hääpäivä häämöttää elokuussa. Kiitän Miestä pitkämielisestä lempeydestä, jolla hän enimmäkseen osaa suhtautua mielenliikkeisiini ja temperamenttiini. Juhlistimme vuosipäivää viimeisellä Ranskasta tuomallamme samppanjalla.


Helsingissä piipahdimme tapaamassa ystäviä ja pois lähtiessämme ajelimme lenkin Munkkiniemen, Seurasaaren, Hietaniemen ja Kaivopuiston rantoja katsellen keväisiä merimaisemia. Jalkauduimme Uunisaareen, jonne oli vielä kävelysilta paikoillaan.



Maisa-koira nauttii auringonläikissä torkkumisesta.
Taikinaterapiaa: mutakakkua, rahkapiirakkaa ja banaanikakkua.
Viikot pääsiäisen jälkeen ovat olleet hyvin hyvin kiireisiä. Työpäivien jälkeen on ollut opetussuunnitelmatyöryhmää, ammattiyhdistyksen kokousta, kunnan kieltenopettajien kokoontumista ja jos jonkinlaista muuta kokousta ja palaveria. Huvituksiakin on ollut: teatteriin olen ehtinyt kahdesti (Valokuvavarkaat Työväen teatterissa ja Ihmisen osa Tampereen teatterissa), ammattiyhdistyksen illanvietossa oltiin espanjalaisten tapasten äärellä, lähikollegojen kanssa istuttiin pienimuotoista viininmaistajaisiltaa.

Kevätilmat ovat olleet hyvin vaihtelevia. Aurinkoiset päivät ovat energisoivia. Yhtenä aurinkoisena päivänä kävin tutkailemassa kevään merkkejä Arboretumissa ja toisena Kaupissa.

Krookuksia Arboretumissa.
Sormet syyhyävät jo päästä tositoimiin.



4. huhtikuuta 2015

Hiljainen viikko


Tänä lukuvuonna olen työskennellyt kahdessa koulussa, isossa yläkoulussa, jossa on suuret sisäilmaongelmat sekä pienessä alakoulussa, jossa on vähäisemmät sisäilmahaitat. Molemmissa työyhteisöissä on vahvuutensa, isossa talosssa saman aineen opettajat muodostavat tukiverkoston, kun taas pienessä joukossa ei ole lähikollegoja, mutta henki on muuten ystävällisen välitön. Kuluneella viikolla sydäntäni on lämmittänyt erittäin paljon apu, jota olen sain alakoululla monelta taholta. Kaikki alkoi siitä, että kieltenluokan projektori, joka on ollut kovassa käytössä, alkoi reistailla. Idea, joka oli omassakin päässäni jo itänyt, tuli lausutuksi ääneen toisella suulla ja toteutus lähti etenemään nopeaan tahtiin. Siirsin pulpetit ja muun kevyemmän irtaimiston kiirastorstaina neljäsluokkalaisten kanssa naapuriluokkaan, joka on toiminut alkuopetuksen aamuhoitoluokkana sekä kerhotilana. Pääsiäiskirkkoretken jälkeen luokkaan tuli neljä työkaveria, joiden avustuksella siirtyivät isommat kalusteet tuossa tuokiossa tilasta toiseen ja kassit tyhjenivät yhdessä hujauksessa kaappeihin. Olen äärettömän kiitollinen tästä harvinaisesta kokemuksesta. Äärettömän harvoin olen saanut samalla heittäytyä muiden ihmisten pyyteettömän, vapaaehtoisen avun varaan.

Olen onnellinen paitsi siitä, että luokkatilanani on nyt valoisampi, ilmavampi ja väljempi huone, myös siitä, että saan ensi syksynä siirtyä kokonaan tuohon pieneen hyväntuuliseen joukkoon, vaikka monia mukavia ihmisiä jään vanhastakin joukosta kaipaamaan.



Ostin alkuviikosta lähimarketista nipun punaisia tulppaaneja ja toisen valkoisia inkaliljoja. Niistä tuli kaunis yhdistelmä maljakossa, mutta tulppaanit ränsistyivät nopeasti, kun taas inkaliljat ovat juuri nyt kauneimmillaan.

"Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)



Säät ovat olleet yhä edelleen harmaan pilviset. Tänään lankalauantaina aurinko pilkahteli lupaavasti ja säntäsin saman tien ulos metsälenkille Maisa-koiran kanssa. Poluilla oli märkää ja siellä täällä vielä luntakin. Mustikanvarvuissa näkyi jo silmut. Sammaleet levittäytyivät kivien kyljissä ja kosteikoissa tuoreena vihreänä peittona, paikoin askelia pehmensi paksu pehmeänruskea neulasmatto.


Kuono kohti kevättä!

Kävimme lankalauantain iloksi Tallipihalla. Siellä oli markkinameininkiä: käsityöläisten kojuja, hevoskärrykyytiä, tallissa pupuja, höyrymakkara- ja vohvelikoju. Väkeä ei ollut liian sakeasti vaan kahvilassakin istumapaikka löytyi pienen jonottamisen jälkeen ihan mukavasti.

Pääsiäisperinteissä itäisen virpoma- ja länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen sekoittuminen on hauska ja hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Keski-Suomeen opiskelemaan muutettuani tutustuin ensimmäistä kertaa palmusunnuntaina kierteleviin pikku trulleihin. Nyt yli neljännesvuosisadan muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla asuttuani olen viimein tottunut tuohon, vaikka pidänkin yhä salaa mielessäni oikeana tapana sitä, että pikkuiset suklaannälkäiset noidat käyvät ihmisten ovilla lankalauantaina.

Virpominen tulee Itä-Suomen ortodoksisesta perinteestä ja liittyy Raamatun palmusunnuntain tapahtumiin. Koristetuilla pajunoksilla siunattiin, toivotettiin terveyttä ja onnea perheenjäsenille, sukulaisille ja naapureille. Makeispalkat pitäisi vanhan perinteen mukaan käydä keräämässä lankalauantaina. Kyse on siis hyvinkin kristillisestä perinteestä, kun taas noidat tai trullit liittyvät länsirannikon pakanallisempaan uskomukseen siitä, että lankalauantaina, Jeesuksen ollessa kuoltuaan tavoittamattomissa Tuonelassa, noidat ja muut pahantahtoiset henget pääsivät valloilleen vieden karjaonnen ja sadon, ja tuoden kaikenlaista muuta onnettomuutta. Noitien karkottamiseksi poltettiin illan hämärtyessä pääsiäisvalakioita, kokkoja. Mitä isompi valakia ja kitkerämpi savu, sitä paremmin se suojasi pahoja voimia vastaan. Taikausko muuttui vähitellen lasten leikiksi ja pikku noidiksi pukeutuneet lapset kiersivät lankalauantaina talosta toiseen ja valakioita poltetaan yhä Etelä-Pohjanmaalla perinteen mukaisesti. 

Nyt perinteeseen tuntuu sekoittuvan vuosi vuodelta enemmän jotakin uutta, ehkä amerikkalaista Halloween-perinnettä, sillä lapset ovat harvemmin enää noita-asuisia. Meidän pihoillamme liikkui ainakin tiikereitä, pupuja, supersankareita ynnä muita naamiaisasuisia lapsia.

Tallipihan noita vaikutti perin juurin ystävälliseltä.



Isommatkin lapset jaksavat vielä innostua yllätysmunista, mutta ymmärtävät jo paremmin muovisen sälän turhuuden. Pojan yllätysmunasta kuoriutui hyrrä, josta oli hetkeksi iloa.
Verbaaliakrobatiaa Fingerporin malliin, osuu useinmiten juuri minun nauruhermooni. Aihekin aina ajankohtainen.