Hiljainen viikko

Tänä lukuvuonna olen työskennellyt kahdessa koulussa, isossa yläkoulussa, jossa on suuret sisäilmaongelmat sekä pienessä alakoulussa, jossa on vähäisemmät sisäilmahaitat. Molemmissa työyhteisöissä on vahvuutensa, isossa talosssa saman aineen opettajat muodostavat tukiverkoston, kun taas pienessä joukossa ei ole lähikollegoja, mutta henki on muuten ystävällisen välitön. Kuluneella viikolla sydäntäni on lämmittänyt erittäin paljon apu, jota olen sain alakoululla monelta taholta. Kaikki alkoi siitä, että kieltenluokan projektori, joka on ollut kovassa käytössä, alkoi reistailla. Idea, joka oli omassakin päässäni jo itänyt, tuli lausutuksi ääneen toisella suulla ja toteutus lähti etenemään nopeaan tahtiin. Siirsin pulpetit ja muun kevyemmän irtaimiston kiirastorstaina neljäsluokkalaisten kanssa naapuriluokkaan, joka on toiminut alkuopetuksen aamuhoitoluokkana sekä kerhotilana. Pääsiäiskirkkoretken jälkeen luokkaan tuli neljä työkaveria, joiden avustuksella siirtyivät isommat kalusteet tuossa tuokiossa tilasta toiseen ja kassit tyhjenivät yhdessä hujauksessa kaappeihin. Olen äärettömän kiitollinen tästä harvinaisesta kokemuksesta. Äärettömän harvoin olen saanut samalla heittäytyä muiden ihmisten pyyteettömän, vapaaehtoisen avun varaan.

Olen onnellinen paitsi siitä, että luokkatilanani on nyt valoisampi, ilmavampi ja väljempi huone, myös siitä, että saan ensi syksynä siirtyä kokonaan tuohon pieneen hyväntuuliseen joukkoon, vaikka monia mukavia ihmisiä jään vanhastakin joukosta kaipaamaan.

Ostin alkuviikosta lähimarketista nipun punaisia tulppaaneja ja toisen valkoisia inkaliljoja. Niistä tuli kaunis yhdistelmä maljakossa, mutta tulppaanit ränsistyivät nopeasti, kun taas inkaliljat ovat juuri nyt kauneimmillaan.

"Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.

- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.

- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)

Säät ovat olleet yhä edelleen harmaan pilviset. Tänään lankalauantaina aurinko pilkahteli lupaavasti ja säntäsin saman tien ulos metsälenkille Maisa-koiran kanssa. Poluilla oli märkää ja siellä täällä vielä luntakin. Mustikanvarvuissa näkyi jo silmut. Sammaleet levittäytyivät kivien kyljissä ja kosteikoissa tuoreena vihreänä peittona, paikoin askelia pehmensi paksu pehmeänruskea neulasmatto.

Kuono kohti kevättä!

Kävimme lankalauantain iloksi Tallipihalla. Siellä oli markkinameininkiä: käsityöläisten kojuja, hevoskärrykyytiä, tallissa pupuja, höyrymakkara- ja vohvelikoju. Väkeä ei ollut liian sakeasti vaan kahvilassakin istumapaikka löytyi pienen jonottamisen jälkeen ihan mukavasti.

Pääsiäisperinteissä itäisen virpoma- ja länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen sekoittuminen on hauska ja hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Keski-Suomeen opiskelemaan muutettuani tutustuin ensimmäistä kertaa palmusunnuntaina kierteleviin pikku trulleihin. Nyt yli neljännesvuosisadan muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla asuttuani olen viimein tottunut tuohon, vaikka pidänkin yhä salaa mielessäni oikeana tapana sitä, että pikkuiset suklaannälkäiset noidat käyvät ihmisten ovilla lankalauantaina.

Virpominen tulee Itä-Suomen ortodoksisesta perinteestä ja liittyy Raamatun palmusunnuntain tapahtumiin. Koristetuilla pajunoksilla siunattiin, toivotettiin terveyttä ja onnea perheenjäsenille, sukulaisille ja naapureille. Makeispalkat pitäisi vanhan perinteen mukaan käydä keräämässä lankalauantaina. Kyse on siis hyvinkin kristillisestä perinteestä, kun taas noidat tai trullit liittyvät länsirannikon pakanallisempaan uskomukseen siitä, että lankalauantaina, Jeesuksen ollessa kuoltuaan tavoittamattomissa Tuonelassa, noidat ja muut pahantahtoiset henget pääsivät valloilleen vieden karjaonnen ja sadon, ja tuoden kaikenlaista muuta onnettomuutta. Noitien karkottamiseksi poltettiin illan hämärtyessä pääsiäisvalakioita, kokkoja. Mitä isompi valakia ja kitkerämpi savu, sitä paremmin se suojasi pahoja voimia vastaan. Taikausko muuttui vähitellen lasten leikiksi ja pikku noidiksi pukeutuneet lapset kiersivät lankalauantaina talosta toiseen ja valakioita poltetaan yhä Etelä-Pohjanmaalla perinteen mukaisesti. 

Nyt perinteeseen tuntuu sekoittuvan vuosi vuodelta enemmän jotakin uutta, ehkä amerikkalaista Halloween-perinnettä, sillä lapset ovat harvemmin enää noita-asuisia. Meidän pihoillamme liikkui ainakin tiikereitä, pupuja, supersankareita ynnä muita naamiaisasuisia lapsia.

Tallipihan noita vaikutti perin juurin ystävälliseltä.

Isommatkin lapset jaksavat vielä innostua yllätysmunista, mutta ymmärtävät jo paremmin muovisen sälän turhuuden. Pojan yllätysmunasta kuoriutui hyrrä, josta oli hetkeksi iloa.

Verbaaliakrobatiaa Fingerporin malliin, osuu useinmiten juuri minun nauruhermooni. Aihekin aina ajankohtainen.