Vuodenvaihteen kulttuuritiiviste

Jo muutavana vuonna olemme saaneet vuodenvaihteeksi vieraita Helsingistä. Tänä vuonna oli toisin - monikin asia. Esikoinen vietti iltaa ystäviensä kanssa ja me muut kotona niin tiiviisti, ettemme lähteneet edes katsomaan aina niin upeaa ilotulitusta Ratinaan niin kuin varmasti joka vuosi Tampereella asuessamme. Tai alkuiltaa vietimme poissa kotoa - elokuvissa. Uuden Star Wars -trilogian ensimmäinen osa oli pakko nahdä. Ja hyvähän se oli, siinä oli säilytetty sopivasti nostalgista vanhaa (C-3PO ja R2-D2, Harrison Ford sekä muita edellisten elokuvien näyttelijöitä, vanhaan tapaan kaikenkarvaiset kummalliset alienit ynnä paljon, paljon muuta), mutta rinnalle oli tuotu mukavasti uutta (BB-8, uusia näyttelijöitä, kokonainen uusi sukupolvi henkilöhahmoja). Elokuva jakaa mielipiteitä: monet pitävät, monet kritisoivat sanoen sen olevan naiivi satu. Hei haloo, tarinahan ON satu. Sepite, tarina, fiktiivinen kertomus. Ei dokumentti eikä sitä pitä ottaa todesta. 

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä saimme vieraita ja aamupäivä kului hellan ääressä. Pullaa, banoffeekakkua, kinkkumuffineita. Uusi herkuttomampi (huom. ei herkuTON vaan edes hiukan herkuttomampi) elämä ja kalorien kevennys saa odottaa.

Ai, mikäkö on tuo kuvassa oleva sininen hässäkkä. Se on patentti. Fariinisokeri kovettuu helposti avatussa pakkauksessa. Haluan sulkea pussin tiiviisti, mutta tiedän kokemuksesta, että teippi ei pysy, ja sopivaa kumilenkkiä en löytänyt. Tuikkasin pussin siksi parempaa keksintöä odotellessa suojahansikkaaseen. Tuntuu toimivan.

Uuden vuodenkin nyt mentyä ajatukset askartelevat töihinpaluussa. Kuulemme varmasti uutisia seuraavan lukuvuoden tunteja koskien. Kuinka paljon kunnan säästökuuri laikkaa tuntimääristä ja kasvattaa ryhmäkokoja. Säästötoimet siirtävät minut myös omiin eväisiin. Tähän asti olen kuulunut niihin onnekkaisiin, jotka saavat syödä halpoja, ns. valvonta-aterioita. Vuodenvaihteesta alkaen en ole niihin enää oikeutettu, mutta tuskin lähden ostamaan kunnanviraston palvelupisteeltä lounaslipukkeitakaan syödäkseni samaa kouluruokaa (todettakoon, että raaka-ainekustannuksiltaan äärimmäisen halpaa, keskimäärin 70-80 senttiä/annos, mutta juuri siihen hintaansa nähden kuitenkin ihan hyvää) kuin aiemmin työn ääressä, eli oppilaita samalla valvoen, mutta moninkertaisesti kalliimmalla hinnalla. Valmistauduin evästelyyn hankkimalla hienon kierrätyslasisen mikronkestävän astian Ruohonjuuresta.

Otsikossa luvattu kulttuuriteema jatkui toisella elokuvalla vuoden toisena päivänä. Kävin katsomassa ranskalaisen elokuvan Marguerite. Se kertoi tositapahtumiin nojaavan tarinan hienostonaisesta, jonka suurin intohimo oli tulla suureksi oopperalaulajattareksi. Hänen laulamisensa oli korviasärkevän kamalaa.Mikä upea taidonnäyte pääosaa esittävältä näyttelijältä, Catherine Frotilta! Tarina oli surullinen: monella tavalla ilmenevä itsekeskeisyys, lapsekas hyväuskoisuus, rakkauden kaipuu ja itsekkyys saavat katsojan välillä säälimään päähenkilöä, ajoittain tuskastumaan häneen ja ympärillä puuhasteleviin ihmisiin.

Elokuvista bussipysäkille kiiruhtaessani ehdin ihailla Tampereen Keskustorin ja sen ympäristön moninaisia valoja. Joulukuusi oli vielä paikoillaan, Raatihuone on upeasti juhlavalaistu ja Hämeenkadulla uudet valokuviot ovat hellyttävän hauskoja.

Neulasia yltään ravisteleva joulukuusi riisuttiin toissapäivänä ennen sirkukseen lähtöä. Olemme käyneet jo vuosia Sorin sirkuksen joulunäytöksissä (aina kun olemme vain onnistuneet saada liput loppuunmyytyihin esityksiin) eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. En lakkaa ihmettelemästä sitä huimaa taituruutta ja heittäytymis- ja esiintymiskykyä, joka tuon harrastelijasirkuksen nuorilla taiteilijoilla on. Tänä vuonna kyseessä oli sirkuskoulun 30-vuotisjuhlanäytös.

Maanantaina, siis eilen, karkasin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa kylmään, kauniin talviseen Helsinkiin. Majoittauduimme kisaturistien keskelle ydinkeskustan uuteen Skandic-hotelliin. Aulassa ja aamupalalla vallitsi perin kansainvälinen tunnelma. (Juuri tätä kirjoittaessani pääkaupungin juniorijääkiekon MM-kisat huipentuvat Suomi - Venäjä -finaalissa. Muu perhe on olohuoneessa teeveen ääressä.) Meillä ei ollut tarkkoja suunnitelmia visiitin varalle, mutta sattumoisin huomasimme, että Kansallisteatterissa oli illalla toiseksi viimeinen näytös Saiturin joulua. Kävimme lipputoimistossa ja onnistuimme saada viimeiset mutta loistavat hajapaikat puoleen hintaan. Vesa vierikko oli hyvä Mr Scroogena ja kaikki elementit olivat tuossa Dickensin klassikossa muutenkin kohdillaan. Väliajalla kiertelimme katselemassa kauniin Kansallisteatterin moninaista taidetta: tauluja, seinämaalauksia, ikkunoiden lasiteoksia, veistoksia.

Tänään oli ohjelmassa Ateneum. Katselimme ensin alakerrassa muutamia klassikkoteoksia ja jatkoimme toisen kerroksen vaihtuvaan näyttelyyn, joka esitteli ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin elämäntyötä. Miten moneen voi ihminen ehtiäkään! Näyttelyssä ei kuvia voinut ottaa, mutta matkamuistomyymälän jääkaappimagneetit ikuistin salaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme myöhäisellä lounaalla. Löysimme hauskan (trendikkään) kahvilan, La Torrefazionen, joka sijaitsee Aleksilla kapeiden portaiden yläpäässä. Basilika-vuohenjuustorisotto oli erinomaista. Kahvit olisivat olleet varmasti enemmän kuin ensiluokkaisia, mutta päätimme jatkaa seikkailujamme ja pistäytyä juomaan kupit lämmikettä käytyämme aistimassa tunnelmaa Akateemisessa kirjakaupassa ja ihastelemassa Espan puiston jouluvaloja. Tuohon kahvilaan on varmasti päästävä uudelleen!

Kävelimme Espan puistoa myöten kauppatorin kulmalle. Siellä meidät sai kääntymään Senaatintorin suuntaan mereltä puhaltava navakka tuuli, joka yhdessä parinkymmenen pakkasasteen kanssa sai posket hehkumaan ja sormet nipristelemään. Poikkesimme Café Engeliin lämmittävälle teekupposelle ja jaetulle kakkupalalle.

PS. Kahden elokuvan, sirkuksen, teatterin ja taidenäyttelyn kulttuuritarjonta on täydentynyt muutamalla television elokuvalla (koskettavin niistä Minä olen Sam) ja parilla kirjalla. Onneksi arjen alkamista pehmentää tieto kevään mittaan tulevista kulttuuririennoista.

Hiljainen viikko

Tänä lukuvuonna olen työskennellyt kahdessa koulussa, isossa yläkoulussa, jossa on suuret sisäilmaongelmat sekä pienessä alakoulussa, jossa on vähäisemmät sisäilmahaitat. Molemmissa työyhteisöissä on vahvuutensa, isossa talosssa saman aineen opettajat muodostavat tukiverkoston, kun taas pienessä joukossa ei ole lähikollegoja, mutta henki on muuten ystävällisen välitön. Kuluneella viikolla sydäntäni on lämmittänyt erittäin paljon apu, jota olen sain alakoululla monelta taholta. Kaikki alkoi siitä, että kieltenluokan projektori, joka on ollut kovassa käytössä, alkoi reistailla. Idea, joka oli omassakin päässäni jo itänyt, tuli lausutuksi ääneen toisella suulla ja toteutus lähti etenemään nopeaan tahtiin. Siirsin pulpetit ja muun kevyemmän irtaimiston kiirastorstaina neljäsluokkalaisten kanssa naapuriluokkaan, joka on toiminut alkuopetuksen aamuhoitoluokkana sekä kerhotilana. Pääsiäiskirkkoretken jälkeen luokkaan tuli neljä työkaveria, joiden avustuksella siirtyivät isommat kalusteet tuossa tuokiossa tilasta toiseen ja kassit tyhjenivät yhdessä hujauksessa kaappeihin. Olen äärettömän kiitollinen tästä harvinaisesta kokemuksesta. Äärettömän harvoin olen saanut samalla heittäytyä muiden ihmisten pyyteettömän, vapaaehtoisen avun varaan.

Olen onnellinen paitsi siitä, että luokkatilanani on nyt valoisampi, ilmavampi ja väljempi huone, myös siitä, että saan ensi syksynä siirtyä kokonaan tuohon pieneen hyväntuuliseen joukkoon, vaikka monia mukavia ihmisiä jään vanhastakin joukosta kaipaamaan.

Ostin alkuviikosta lähimarketista nipun punaisia tulppaaneja ja toisen valkoisia inkaliljoja. Niistä tuli kaunis yhdistelmä maljakossa, mutta tulppaanit ränsistyivät nopeasti, kun taas inkaliljat ovat juuri nyt kauneimmillaan.

"Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.

- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.

- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Tove Jansson: Taikatalvi (1958)

Säät ovat olleet yhä edelleen harmaan pilviset. Tänään lankalauantaina aurinko pilkahteli lupaavasti ja säntäsin saman tien ulos metsälenkille Maisa-koiran kanssa. Poluilla oli märkää ja siellä täällä vielä luntakin. Mustikanvarvuissa näkyi jo silmut. Sammaleet levittäytyivät kivien kyljissä ja kosteikoissa tuoreena vihreänä peittona, paikoin askelia pehmensi paksu pehmeänruskea neulasmatto.

Kuono kohti kevättä!

Kävimme lankalauantain iloksi Tallipihalla. Siellä oli markkinameininkiä: käsityöläisten kojuja, hevoskärrykyytiä, tallissa pupuja, höyrymakkara- ja vohvelikoju. Väkeä ei ollut liian sakeasti vaan kahvilassakin istumapaikka löytyi pienen jonottamisen jälkeen ihan mukavasti.

Pääsiäisperinteissä itäisen virpoma- ja länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen sekoittuminen on hauska ja hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Keski-Suomeen opiskelemaan muutettuani tutustuin ensimmäistä kertaa palmusunnuntaina kierteleviin pikku trulleihin. Nyt yli neljännesvuosisadan muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla asuttuani olen viimein tottunut tuohon, vaikka pidänkin yhä salaa mielessäni oikeana tapana sitä, että pikkuiset suklaannälkäiset noidat käyvät ihmisten ovilla lankalauantaina.

Virpominen tulee Itä-Suomen ortodoksisesta perinteestä ja liittyy Raamatun palmusunnuntain tapahtumiin. Koristetuilla pajunoksilla siunattiin, toivotettiin terveyttä ja onnea perheenjäsenille, sukulaisille ja naapureille. Makeispalkat pitäisi vanhan perinteen mukaan käydä keräämässä lankalauantaina. Kyse on siis hyvinkin kristillisestä perinteestä, kun taas noidat tai trullit liittyvät länsirannikon pakanallisempaan uskomukseen siitä, että lankalauantaina, Jeesuksen ollessa kuoltuaan tavoittamattomissa Tuonelassa, noidat ja muut pahantahtoiset henget pääsivät valloilleen vieden karjaonnen ja sadon, ja tuoden kaikenlaista muuta onnettomuutta. Noitien karkottamiseksi poltettiin illan hämärtyessä pääsiäisvalakioita, kokkoja. Mitä isompi valakia ja kitkerämpi savu, sitä paremmin se suojasi pahoja voimia vastaan. Taikausko muuttui vähitellen lasten leikiksi ja pikku noidiksi pukeutuneet lapset kiersivät lankalauantaina talosta toiseen ja valakioita poltetaan yhä Etelä-Pohjanmaalla perinteen mukaisesti. 

Nyt perinteeseen tuntuu sekoittuvan vuosi vuodelta enemmän jotakin uutta, ehkä amerikkalaista Halloween-perinnettä, sillä lapset ovat harvemmin enää noita-asuisia. Meidän pihoillamme liikkui ainakin tiikereitä, pupuja, supersankareita ynnä muita naamiaisasuisia lapsia.

Tallipihan noita vaikutti perin juurin ystävälliseltä.

Isommatkin lapset jaksavat vielä innostua yllätysmunista, mutta ymmärtävät jo paremmin muovisen sälän turhuuden. Pojan yllätysmunasta kuoriutui hyrrä, josta oli hetkeksi iloa.

Verbaaliakrobatiaa Fingerporin malliin, osuu useinmiten juuri minun nauruhermooni. Aihekin aina ajankohtainen.

Kotikaupungin kattojen yllä

Katselin kuvia kännykän albumissa ja jouduin toteamaan, että montaakaan valokuvaa ei ole talven aikaan tullut otettua. Talvi oli valoton ja sateinen. Kamerasta löytyi kyllä kuvia, jotka otin juuri kevätlukukauden edellä käydessäni kahvilla Tampereen uudessa maamerkissä, Tornissa, muutaman työkaverin kanssa. Lukukausi siis ainakin alkoi huipulta. Pitkältä tuntunut, rutiineista täyttynyt talvi on mennyt nopeasti muistijälkiä jättämättä.

Hiihtoloman tienoilla oli kylläkin jonkinlainen elokuvatiivistymä: hiukan runsaan viikon aikana kävin neljästi (!) elokuvissa. Ystävän kanssa kotimainen Viikossa aikuiseksi (hauskan harmitonta kohellusta), miehen seurassa ranskalainen Ranskalaista häähumua (Qu'est-ce qu'on a fait au Bon Dieu?, aivan mainio, yltää parhaiden näkemieni elokuvien listalle) ja brittiläinen Kaiken teoria (The Theory of Everything, hieno tositarina ja Eddie Redmaynen huikea roolisuoritus) sekä vielä mustavalkoinen mykkä klassikko Tampere-talossa Chaplinin Poika (The Kid) elävän musiikin säestyksellä, seuranani ystävätär.

      

Lyhyt talvinenkin jakso alkuvuoteen kuului, sekin tosin auringon valoa vailla. Aurinko piilottelikin aina maaliskuulle saakka. Lumi muuttui sohjoksi ja kuraksi hiihtolomalla enkä ehtinyt suksille tänäkään vuonna. Ainoa matka hiihtolomalla suuntautui miehen vanhempia tervehtimään. Appi joutui sairaalaan tammikuussa ja uupui nopeasti, vain kuudessa viikossa, vaikeaan sairauteen. On vaikea uskoa, että hän vaikutti vielä joululomalla käydessämme olevan kutakuinkin voimissaan. Hautajaiset olivat kaksi päivää sitten, jotakin on pysyvästi toisin. Elämä kuitenkin jatkuu ja arki rullaa eteenpäin samanlaisena.