Sydäntalven kuulumisia

Tämänkin jutun voisi aloittaa taas "lumi tuli, lumi suli". Vuodenvaihteen jälkeen on ollut keliä äärestä laitaan - lähinnäkin juuri niitä ääriä ja laitoja eli paukkupakkasia ja raskaanharmaata vesisadetta. Välissä oli yksi viikonloppu ihanteellista ulkoilusäätä ja tänään: ihana kevätaurinkoinen päivä. Linnut laulavat jo poutasäällä kevätlaulujaan ja aurinko tuntui jo näyttäytyessään lämmittävänkin.

Kylmimpinä päivinä luokkahuoneen lämpötila laski epämiellyttävän viileisiin lukemiin. 14 astetta ei ole aivan riittävä sisälämpötilaksi. Huopasaalista tuli hyvä ystävä töissä samoin kuin vedenkeittimestä. Lämmikettä ulkoisesti ja sisäisesti.

Tuulikaappiraivarit - kestoaihe kotona. Mikään ei ole varmempi hyvän tuulen romuttaja kuin tuulikaapin lattialla vellova sekalainen kenkämeri, jonka aalloilla kelluu päivän palvelusta hylättyjä takkeja ja matkalleen uupuneita reppuja. Kerran nuorimmaiset yllättivät ja ilahduttivat minut oikomalla kaiken tip top ennen kotiutumistani. Siinä määrin olen kyllästynyt kaaokseen pikkueteisessä, että tilasin naulakoiden eteen taitto-ovet. Varsin toimiva ratkaisu! Talvilomaviikolla udistetaan vielä huonosti tarkoitustaan palvelevat (rumat) naulakot. Sittenpä kelpaa myös uusien kotimaisten talvikenkieni oleilla omalla paikallaan.

Lumiköynnöksin koristetut oksat ilahduttivat harmaan päivän ulkoilua.

Kaksosten koulun valinnaisaineillan ukulelepajassa opin muutaman soinnun. Olisipa hauska osata soittaa!

Tammikuun lopussa oli aihetta juhlaa: Jyväskylässä pohjoismaisten kielten opiskelijoiden ainejärjestö Svenska klubben täytti 55 vuotta. Nostalgiaa, ystäviä, ihmisiä vuosien takaa, naurua, ihan vähän liikutustakin, hurjan kauniita ja upeita nuoria (paljon fiksumpia kuin me aikoinamme), juomalauluja, puheita, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin, jopa pari askelta tanssilattialla (mitäpä siitä, etten tanssia ole koskaan osannutkaan). Olipa hauskaa, että kutsu saavutti minut sattumalta.

Jo monen vuoden takaiset islantilaiset villalangat alkavat viimein valmistua lapasiksi.

Viikko sitten olin mukana vanhojen kollegojeni teatterireissulla Hämeenlinnassa. Lähdimme matkaan jo aamupäivällä pikkubussilla. Menomatkalla pysähdyimme Tiirinkosken tehtaalla lifestyle-putiikissa ja kahvilassa. Myynnissä oli kaikenmoista somaa, mutta mitään ei tarttunut mukaan. Kahvilan lohitäytteinen vohveli oli kuitenkin herkullinen. Matka jatkui Minttu sekä Ville -improvisaationäytökseen, jossa näyttelijät Minttu Mustakallio ja Ville Virtanen sekä pianisti Samuli Laiho hauskuuttivat yleisöä. Näytöksen jälkeen siirryimme päivälliselle. Ravintola Piparkakkutalo on miljöönä kaunis, mutta valitettavasti kokemus oli muuten hiukan epäonnistunut. Olimme jakautuneet kahteen seurueeseen ravintolan eri puolille. Pöydät varattiin kahtena erillisenä kuuden hengen joukkona siksi, että yli kymmenelle pöytää varatessa koko seurueelle olisi pitänyt ottaa sama menu. Meidän pöytäämme osui kuivakan hymytön tarjoilija, ruoka, jonka olisin toivonut voivani tilata, oli loppunut vaikka oli vasta iltapäivä, ja annoksessa, jonka lopulta sain, oli puolet perunoista niin palaneita, etten voinut syödä niitä, vaikka en kranttu olekaan. Yleensä en ravintoloissa ruuasta nurise, perisuomalaiseen tapaan, mutta tällä kertaa rohkaisin mieleni ja huomautin. Tarjoilijarouva vastasi "jaa", ja jatkoi puuhiaan. Toisessa seurueessamme oli myös ollut samantyyppisiä ongelmia. Heidän tarjoilijansa oli pahoitellut tapahtunutta kovin ja tarjonnut jälkiruuat ilmaiseksi. Minä maksoin jälkiruokakahvistani, vaikka se menikin ensin väärään laskuun.

Tiirinkosken tehtaan kahvilassa oli lämmin tunnelma.

Töissä päättyvä viikko on ollut hektinen, niin kuin niin moni muukin kuluneista viikoista. Perjantaina oli jälkimmäinen ruotsinopettajien kaksipäiväisestä koulutuksesta. Harmillista, että usein ne asiat, joista karsimalla voi väljentää aikataulujaan, ovat yleensä ne hauskimmat: jätin viikko-ohjelmasta kirjaesittelyn ja seutuops-ryhmän pikkujoulut - kaikkeen kun ei vain aika ja energia riitä.

Tänään oli viimein ihana aurinkoinen ulkoilupäivä! Onneksi ehdin ulos siivouksen keskeltä. Kiireisen arjen keskellä siivoaminen on jäänyt vähiin. Ruuhkavuodet ja aikataulutettu elämä työn, lasten harrastusten ja ruokakaupan Bermudan kolmiossa ovat kyllä pakottaneet oppimaan epäsiisteyden ja sekamelskan sietämistä, mutta jossainhan se raja silti aina kulkee. 

PS. Kuinka voimattomaksi voikaan itsensä tuntea tekniikan edessä polvillaan. Olen jo pitkään miettinyt blogin otsikon vaihtamista ja väriteeman muuttamista. Tänään nuo muutokset tein ja voihan rähmäiset räpylät - kaikki blogilinkkini katosivat enkä saa uusia tallennettua. Aiemmin olen tuskaillut kuvien asettelun kanssa, ne kun tahtovat pomppia ja nyrjähdellä mielihalujensa mukaan niin, ettei lopputulos ole läheskään aina sitä, mitä toivoisin.

Viisautta, voimaa ja kauneutta

Joulun hengähdyshetki meni ja työt alkoivat. Viime hetkellä tartuimme vielä monivuotiseen perinteeseemme, piparkakkutalon rakentamiseen. Yleensä se on koristeltu ja kasattu juuri joulun alla, säilytetty sellofaanissa joulua koristamassa ja syöty loppiaisena, mutta nyt rakentaminen ja tuhoaminen hoidettiin kokonaan joululoman viimeisenä päivänä.

Joululoman laiskottelun jälkeen oli hyvä ottaa ryhtiliike ja tarttua kuntoiluhaasteeseen. Osallistuin Martta-kerhon lihaskuntotestiin. Kyykkäsimme, punnersimme, rutistimme vatsoja ja selkiä kilpaa kellon kanssa. Tulos oli ilahduttava: lihaskunto ei ole kokonaan rapistunut, vaikka olen laiskotellut aivan liian kauan. Liikkuvuus on kyllä kadonnut, kannettavana on ylimääräisiä kiloja ja juoksukunto on hävinnyt, ja siinä onkin haastetta. Kuntoilimme kauniissa ympäristössä, Pyynikin koulussa. Olisipa hauska työskennellä sellaisessa talossa.

Lisää kaunista opiskeluympäristöä oli tarjolla Helsingissä, jossa osallistuin täydennyskoulutuspäivään. Vietimme antoisan päivän yliopinton entisellä anatomian laitoksella, joka on entisöity ja modernisoitu käyttäytymistieteitä varten. Ulkoa tuo Siltavuorenpenkereellä sijaitseva Athena-rakennus on kauniin taivaansininen.

Koulutuspäivän päätyttyä kävelin iltapäivän sinertyessä Säätytalon, Valtioneuvoston linnan ja Tuomiokirkon ohi klassiselle tapaamispaikalle Stockan kellon alle. Kävimme ystävättären kanssa pitsalla ja jätskillä ennen junan lähtöä.

Seuraavana päivänä, eli eilen, oli ohjelmassa lisää kouluttautumista. Yksi lukuvuoden kolmesta pakollisesta opettajien velvoitekoulutuspäivistä vietettiin Nuolialan koulun salissa. Opetuspäällikön ajankohtaiset, paperinmakuinen arviointiaiheinen luento, jonka dioista meille luki opetushallituksen opetusneuvos. Sama rouva luki dioja myös lukuvuodenaloitus-vesossa 4,5 vuotta sitten. Opetussuunnitelmauudistuksen uskottavuutta syö, jos opetusneuvos käyttää samoja sanankäänteitä nyt arvioinnista ja silloin oppimisen tuesta. Iltapäivä vierähti mukavasti oman koulun kesken ryhmätöissä koulun arvoja ja visioita työstäen.

Veso sisällä, aurinko ulkona.

Veso-päivän jälkeen entiset lähikollegani, joiden kanssa hengailin aamupäivän luento-osuuden ja lounaan ajan, lähtivät pitsalle, mutta minä lähdin kotiin valmistautumaan teatteriin. Mies oli saanut lahjaksi liput Tampereen työväen teatterin versioon Miika Nousiaisen kirjaan perustuvasta näytelmästä Maaninkavaara. Olin esityksestä lähes ällistynyt, vähintäänkin hämmentynyt, ja samalla vaikuttunut: miten sama näytelmä voi olla aivan eri näytelmä. Tähän asti olen kuvitellut, että näytelmä on näytelmä riippumatta siitä, kuka ja missä se esitetään. Näin Maaninkavaaran joitakin vuosia sitten Helsingissä. Pääosaa esitti Jukka Puotila ja näytelmä oli vakava, hiukan draaginen tarina pelosta ja yksinäisyydestä, suorituspaineista, lapsen kuolemasta, perheen tasapainon järkkymisestä ja siitä, kuinka jäljelle jäänyt lapsi kantaa raskasta vastuuta perheen selviytymisestä. Lavalla oli kaksi näyttelijää, isä ja tytär, ja äärimmäisen minimaalinen lavastus. Myötätunto kohdistui molempiin henkilöhahmoihin. Eilinen versio oli niin ikään kahden näyttelijän varaan rakennettu, täynnä komiikkaa ja varustettu  erilaisilla vaihtuvilla lavasteilla, videoesityksillä ja myös yleisön hetkittäisellä mukaanotolla. Pääosaa esitti Mika Honkanen. Teemoina oli yhä edelleen suorittamisen paine ja vääränlainen vastuunkanto, mutta myötätunto kääntyi nyt tyttären puolelle isän vaikuttaessa ympäröivästä maailmasta irtautuneelta jörrikältä, joka ajaa takaa täyttymättömiä unelmiaan tyttärensä kautta. Kutkuttavaa olisi nähdä näytelmästä kolmas versio Jyväskylässä. Siinä on ymmärtääkseni lavalla useita näyttelijöitä sekä laaja kattaus niin koomiikkaa kuin rekvisiittaakin.

Iltaa kohti pakkanen on tänään taas kiristynyt ja luvassa on kylmä viikko. Luokassani on ollut melko kylmä. Oppilaiden kanssa touhutessa on lämmin, 17 asteen lämpötilalukemista huolimatta, mutta tuntien jälkeen "paperihommia" (sähköisiähän ne paljolti ovat) tehdessä ja tulevaa suunnitellessa huopa hartioilla on tarpeellinen. Tarvitaan siis lämmikettä. Nepalilainen maitotee toimii ja mausteinen linssikeitto. Maustan linssikeiton ohjeesta poiketen valkosipulilla, paprikajauheella ja chilimausteseoksella.

Teekannu pysyy lämpimänä huopaisen pannumyssyn alla. Se oli joululoman löytö Tampereen luontokaupasta, laadukasta ja kaunista Etelä-Pohjalaista käsityötä.

Tänään latasin kalpean talviauringon valolla akkujani Iidesjärven jäällä. Kevyt pakkaslumi hohti ja askeleet niukuivat. Maisa parka vain on käynyt kovin palelevaiseksi. Kylmä kävi kävi sen tassuihin ja jouduin kantamaan sitä paluumatkalla. Alle kolmikiloista on kuitenkin kevyt kantaa.

Vuodenvaihteen kulttuuritiiviste

Jo muutavana vuonna olemme saaneet vuodenvaihteeksi vieraita Helsingistä. Tänä vuonna oli toisin - monikin asia. Esikoinen vietti iltaa ystäviensä kanssa ja me muut kotona niin tiiviisti, ettemme lähteneet edes katsomaan aina niin upeaa ilotulitusta Ratinaan niin kuin varmasti joka vuosi Tampereella asuessamme. Tai alkuiltaa vietimme poissa kotoa - elokuvissa. Uuden Star Wars -trilogian ensimmäinen osa oli pakko nahdä. Ja hyvähän se oli, siinä oli säilytetty sopivasti nostalgista vanhaa (C-3PO ja R2-D2, Harrison Ford sekä muita edellisten elokuvien näyttelijöitä, vanhaan tapaan kaikenkarvaiset kummalliset alienit ynnä paljon, paljon muuta), mutta rinnalle oli tuotu mukavasti uutta (BB-8, uusia näyttelijöitä, kokonainen uusi sukupolvi henkilöhahmoja). Elokuva jakaa mielipiteitä: monet pitävät, monet kritisoivat sanoen sen olevan naiivi satu. Hei haloo, tarinahan ON satu. Sepite, tarina, fiktiivinen kertomus. Ei dokumentti eikä sitä pitä ottaa todesta. 

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä saimme vieraita ja aamupäivä kului hellan ääressä. Pullaa, banoffeekakkua, kinkkumuffineita. Uusi herkuttomampi (huom. ei herkuTON vaan edes hiukan herkuttomampi) elämä ja kalorien kevennys saa odottaa.

Ai, mikäkö on tuo kuvassa oleva sininen hässäkkä. Se on patentti. Fariinisokeri kovettuu helposti avatussa pakkauksessa. Haluan sulkea pussin tiiviisti, mutta tiedän kokemuksesta, että teippi ei pysy, ja sopivaa kumilenkkiä en löytänyt. Tuikkasin pussin siksi parempaa keksintöä odotellessa suojahansikkaaseen. Tuntuu toimivan.

Uuden vuodenkin nyt mentyä ajatukset askartelevat töihinpaluussa. Kuulemme varmasti uutisia seuraavan lukuvuoden tunteja koskien. Kuinka paljon kunnan säästökuuri laikkaa tuntimääristä ja kasvattaa ryhmäkokoja. Säästötoimet siirtävät minut myös omiin eväisiin. Tähän asti olen kuulunut niihin onnekkaisiin, jotka saavat syödä halpoja, ns. valvonta-aterioita. Vuodenvaihteesta alkaen en ole niihin enää oikeutettu, mutta tuskin lähden ostamaan kunnanviraston palvelupisteeltä lounaslipukkeitakaan syödäkseni samaa kouluruokaa (todettakoon, että raaka-ainekustannuksiltaan äärimmäisen halpaa, keskimäärin 70-80 senttiä/annos, mutta juuri siihen hintaansa nähden kuitenkin ihan hyvää) kuin aiemmin työn ääressä, eli oppilaita samalla valvoen, mutta moninkertaisesti kalliimmalla hinnalla. Valmistauduin evästelyyn hankkimalla hienon kierrätyslasisen mikronkestävän astian Ruohonjuuresta.

Otsikossa luvattu kulttuuriteema jatkui toisella elokuvalla vuoden toisena päivänä. Kävin katsomassa ranskalaisen elokuvan Marguerite. Se kertoi tositapahtumiin nojaavan tarinan hienostonaisesta, jonka suurin intohimo oli tulla suureksi oopperalaulajattareksi. Hänen laulamisensa oli korviasärkevän kamalaa.Mikä upea taidonnäyte pääosaa esittävältä näyttelijältä, Catherine Frotilta! Tarina oli surullinen: monella tavalla ilmenevä itsekeskeisyys, lapsekas hyväuskoisuus, rakkauden kaipuu ja itsekkyys saavat katsojan välillä säälimään päähenkilöä, ajoittain tuskastumaan häneen ja ympärillä puuhasteleviin ihmisiin.

Elokuvista bussipysäkille kiiruhtaessani ehdin ihailla Tampereen Keskustorin ja sen ympäristön moninaisia valoja. Joulukuusi oli vielä paikoillaan, Raatihuone on upeasti juhlavalaistu ja Hämeenkadulla uudet valokuviot ovat hellyttävän hauskoja.

Neulasia yltään ravisteleva joulukuusi riisuttiin toissapäivänä ennen sirkukseen lähtöä. Olemme käyneet jo vuosia Sorin sirkuksen joulunäytöksissä (aina kun olemme vain onnistuneet saada liput loppuunmyytyihin esityksiin) eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. En lakkaa ihmettelemästä sitä huimaa taituruutta ja heittäytymis- ja esiintymiskykyä, joka tuon harrastelijasirkuksen nuorilla taiteilijoilla on. Tänä vuonna kyseessä oli sirkuskoulun 30-vuotisjuhlanäytös.

Maanantaina, siis eilen, karkasin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa kylmään, kauniin talviseen Helsinkiin. Majoittauduimme kisaturistien keskelle ydinkeskustan uuteen Skandic-hotelliin. Aulassa ja aamupalalla vallitsi perin kansainvälinen tunnelma. (Juuri tätä kirjoittaessani pääkaupungin juniorijääkiekon MM-kisat huipentuvat Suomi - Venäjä -finaalissa. Muu perhe on olohuoneessa teeveen ääressä.) Meillä ei ollut tarkkoja suunnitelmia visiitin varalle, mutta sattumoisin huomasimme, että Kansallisteatterissa oli illalla toiseksi viimeinen näytös Saiturin joulua. Kävimme lipputoimistossa ja onnistuimme saada viimeiset mutta loistavat hajapaikat puoleen hintaan. Vesa vierikko oli hyvä Mr Scroogena ja kaikki elementit olivat tuossa Dickensin klassikossa muutenkin kohdillaan. Väliajalla kiertelimme katselemassa kauniin Kansallisteatterin moninaista taidetta: tauluja, seinämaalauksia, ikkunoiden lasiteoksia, veistoksia.

Tänään oli ohjelmassa Ateneum. Katselimme ensin alakerrassa muutamia klassikkoteoksia ja jatkoimme toisen kerroksen vaihtuvaan näyttelyyn, joka esitteli ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin elämäntyötä. Miten moneen voi ihminen ehtiäkään! Näyttelyssä ei kuvia voinut ottaa, mutta matkamuistomyymälän jääkaappimagneetit ikuistin salaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme myöhäisellä lounaalla. Löysimme hauskan (trendikkään) kahvilan, La Torrefazionen, joka sijaitsee Aleksilla kapeiden portaiden yläpäässä. Basilika-vuohenjuustorisotto oli erinomaista. Kahvit olisivat olleet varmasti enemmän kuin ensiluokkaisia, mutta päätimme jatkaa seikkailujamme ja pistäytyä juomaan kupit lämmikettä käytyämme aistimassa tunnelmaa Akateemisessa kirjakaupassa ja ihastelemassa Espan puiston jouluvaloja. Tuohon kahvilaan on varmasti päästävä uudelleen!

Kävelimme Espan puistoa myöten kauppatorin kulmalle. Siellä meidät sai kääntymään Senaatintorin suuntaan mereltä puhaltava navakka tuuli, joka yhdessä parinkymmenen pakkasasteen kanssa sai posket hehkumaan ja sormet nipristelemään. Poikkesimme Café Engeliin lämmittävälle teekupposelle ja jaetulle kakkupalalle.

PS. Kahden elokuvan, sirkuksen, teatterin ja taidenäyttelyn kulttuuritarjonta on täydentynyt muutamalla television elokuvalla (koskettavin niistä Minä olen Sam) ja parilla kirjalla. Onneksi arjen alkamista pehmentää tieto kevään mittaan tulevista kulttuuririennoista.