Vuodenvaihteen kulttuuritiiviste

Jo muutavana vuonna olemme saaneet vuodenvaihteeksi vieraita Helsingistä. Tänä vuonna oli toisin - monikin asia. Esikoinen vietti iltaa ystäviensä kanssa ja me muut kotona niin tiiviisti, ettemme lähteneet edes katsomaan aina niin upeaa ilotulitusta Ratinaan niin kuin varmasti joka vuosi Tampereella asuessamme. Tai alkuiltaa vietimme poissa kotoa - elokuvissa. Uuden Star Wars -trilogian ensimmäinen osa oli pakko nahdä. Ja hyvähän se oli, siinä oli säilytetty sopivasti nostalgista vanhaa (C-3PO ja R2-D2, Harrison Ford sekä muita edellisten elokuvien näyttelijöitä, vanhaan tapaan kaikenkarvaiset kummalliset alienit ynnä paljon, paljon muuta), mutta rinnalle oli tuotu mukavasti uutta (BB-8, uusia näyttelijöitä, kokonainen uusi sukupolvi henkilöhahmoja). Elokuva jakaa mielipiteitä: monet pitävät, monet kritisoivat sanoen sen olevan naiivi satu. Hei haloo, tarinahan ON satu. Sepite, tarina, fiktiivinen kertomus. Ei dokumentti eikä sitä pitä ottaa todesta. 

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä saimme vieraita ja aamupäivä kului hellan ääressä. Pullaa, banoffeekakkua, kinkkumuffineita. Uusi herkuttomampi (huom. ei herkuTON vaan edes hiukan herkuttomampi) elämä ja kalorien kevennys saa odottaa.

Ai, mikäkö on tuo kuvassa oleva sininen hässäkkä. Se on patentti. Fariinisokeri kovettuu helposti avatussa pakkauksessa. Haluan sulkea pussin tiiviisti, mutta tiedän kokemuksesta, että teippi ei pysy, ja sopivaa kumilenkkiä en löytänyt. Tuikkasin pussin siksi parempaa keksintöä odotellessa suojahansikkaaseen. Tuntuu toimivan.

Uuden vuodenkin nyt mentyä ajatukset askartelevat töihinpaluussa. Kuulemme varmasti uutisia seuraavan lukuvuoden tunteja koskien. Kuinka paljon kunnan säästökuuri laikkaa tuntimääristä ja kasvattaa ryhmäkokoja. Säästötoimet siirtävät minut myös omiin eväisiin. Tähän asti olen kuulunut niihin onnekkaisiin, jotka saavat syödä halpoja, ns. valvonta-aterioita. Vuodenvaihteesta alkaen en ole niihin enää oikeutettu, mutta tuskin lähden ostamaan kunnanviraston palvelupisteeltä lounaslipukkeitakaan syödäkseni samaa kouluruokaa (todettakoon, että raaka-ainekustannuksiltaan äärimmäisen halpaa, keskimäärin 70-80 senttiä/annos, mutta juuri siihen hintaansa nähden kuitenkin ihan hyvää) kuin aiemmin työn ääressä, eli oppilaita samalla valvoen, mutta moninkertaisesti kalliimmalla hinnalla. Valmistauduin evästelyyn hankkimalla hienon kierrätyslasisen mikronkestävän astian Ruohonjuuresta.

Otsikossa luvattu kulttuuriteema jatkui toisella elokuvalla vuoden toisena päivänä. Kävin katsomassa ranskalaisen elokuvan Marguerite. Se kertoi tositapahtumiin nojaavan tarinan hienostonaisesta, jonka suurin intohimo oli tulla suureksi oopperalaulajattareksi. Hänen laulamisensa oli korviasärkevän kamalaa.Mikä upea taidonnäyte pääosaa esittävältä näyttelijältä, Catherine Frotilta! Tarina oli surullinen: monella tavalla ilmenevä itsekeskeisyys, lapsekas hyväuskoisuus, rakkauden kaipuu ja itsekkyys saavat katsojan välillä säälimään päähenkilöä, ajoittain tuskastumaan häneen ja ympärillä puuhasteleviin ihmisiin.

Elokuvista bussipysäkille kiiruhtaessani ehdin ihailla Tampereen Keskustorin ja sen ympäristön moninaisia valoja. Joulukuusi oli vielä paikoillaan, Raatihuone on upeasti juhlavalaistu ja Hämeenkadulla uudet valokuviot ovat hellyttävän hauskoja.

Neulasia yltään ravisteleva joulukuusi riisuttiin toissapäivänä ennen sirkukseen lähtöä. Olemme käyneet jo vuosia Sorin sirkuksen joulunäytöksissä (aina kun olemme vain onnistuneet saada liput loppuunmyytyihin esityksiin) eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. En lakkaa ihmettelemästä sitä huimaa taituruutta ja heittäytymis- ja esiintymiskykyä, joka tuon harrastelijasirkuksen nuorilla taiteilijoilla on. Tänä vuonna kyseessä oli sirkuskoulun 30-vuotisjuhlanäytös.

Maanantaina, siis eilen, karkasin opiskeluaikaisen ystäväni kanssa kylmään, kauniin talviseen Helsinkiin. Majoittauduimme kisaturistien keskelle ydinkeskustan uuteen Skandic-hotelliin. Aulassa ja aamupalalla vallitsi perin kansainvälinen tunnelma. (Juuri tätä kirjoittaessani pääkaupungin juniorijääkiekon MM-kisat huipentuvat Suomi - Venäjä -finaalissa. Muu perhe on olohuoneessa teeveen ääressä.) Meillä ei ollut tarkkoja suunnitelmia visiitin varalle, mutta sattumoisin huomasimme, että Kansallisteatterissa oli illalla toiseksi viimeinen näytös Saiturin joulua. Kävimme lipputoimistossa ja onnistuimme saada viimeiset mutta loistavat hajapaikat puoleen hintaan. Vesa vierikko oli hyvä Mr Scroogena ja kaikki elementit olivat tuossa Dickensin klassikossa muutenkin kohdillaan. Väliajalla kiertelimme katselemassa kauniin Kansallisteatterin moninaista taidetta: tauluja, seinämaalauksia, ikkunoiden lasiteoksia, veistoksia.

Tänään oli ohjelmassa Ateneum. Katselimme ensin alakerrassa muutamia klassikkoteoksia ja jatkoimme toisen kerroksen vaihtuvaan näyttelyyn, joka esitteli ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin elämäntyötä. Miten moneen voi ihminen ehtiäkään! Näyttelyssä ei kuvia voinut ottaa, mutta matkamuistomyymälän jääkaappimagneetit ikuistin salaa.

Museokierroksen jälkeen kävimme myöhäisellä lounaalla. Löysimme hauskan (trendikkään) kahvilan, La Torrefazionen, joka sijaitsee Aleksilla kapeiden portaiden yläpäässä. Basilika-vuohenjuustorisotto oli erinomaista. Kahvit olisivat olleet varmasti enemmän kuin ensiluokkaisia, mutta päätimme jatkaa seikkailujamme ja pistäytyä juomaan kupit lämmikettä käytyämme aistimassa tunnelmaa Akateemisessa kirjakaupassa ja ihastelemassa Espan puiston jouluvaloja. Tuohon kahvilaan on varmasti päästävä uudelleen!

Kävelimme Espan puistoa myöten kauppatorin kulmalle. Siellä meidät sai kääntymään Senaatintorin suuntaan mereltä puhaltava navakka tuuli, joka yhdessä parinkymmenen pakkasasteen kanssa sai posket hehkumaan ja sormet nipristelemään. Poikkesimme Café Engeliin lämmittävälle teekupposelle ja jaetulle kakkupalalle.

PS. Kahden elokuvan, sirkuksen, teatterin ja taidenäyttelyn kulttuuritarjonta on täydentynyt muutamalla television elokuvalla (koskettavin niistä Minä olen Sam) ja parilla kirjalla. Onneksi arjen alkamista pehmentää tieto kevään mittaan tulevista kulttuuririennoista.

Marraskuu

Marraskuu on ollut harvinaisen lämmin, mutta samalla myös poikkeuksellisen auringoton. Lyijynharmaat pilviset päivät ovat seuranneet toisiaan, kaamos on laskeutunut ympärille kuin raskas huopa. Muutaman päivän pikkuruinen talvi kevensi maiseman hetkeksi.

Marraskuun pimeä on usein sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olen yrittänyt pitää blogini iloisena ja valoisana, mutta  liian monet menneisyyden isot takkuiset peikot ovat nostaneet uhmakkaasti päätään ja annan niille tämän kerran puheenvuoron: osani alkoholistiperheen aikuisena lapsena on mietityttänyt kovin ja isänpäivänä mielessä häivähti suru siitä, että isän muutaman vuoden takaisen kuoleman vuoksi menetin ikuisesti mahdollisuuden koskaan saada kunnollista isää. En siis surrut ihmistä, joka jäi vieraaksi vaan jonkin sellaisen menettämistä, jota en koskaan ollut saanutkaan. Äitini kanssa yritän omalta osaltani pitää yllä jonkinlaista näennäistä rauhaa antamatta ongelmien repiä itseäni lisää.

Olen taistellut koko aikuisen elämäni lapsuuteni kasvuympäristön ja heitteille jäämisen aiheuttamaa häpeää vastaan. Muualla netissä törmäsin blogiin, jossa niin ikään alkoholistiperheen aikuinen tytär totesi häpeän olevan nimenomaan vanhempien tekemien valintojen heille itselleen aiheuttamaa. En siis kanna minulle kuulumatonta häpeän taakkaa vaan annan sen takaisin sinne, minne se kuuluu. Tähän näkökulmaan olen yrittänyt totuttautua ja lakata ruokkimasta virtahepoa olohuoneessani. 

 

Tunnistan itsessäni monia alkoholistiperheessä kasvaneen säröjä: perusluottamuksen puute, arvottomuuden tunne, läheisriippuvuus, pyrkimys miellyttää muita, alitajuinen herkkyys tulkita ihmisten olemusta ja sanatonta viestintää äärimmäisen tarkasti ja ennakoida heidän odotuksiaan, jonkinlainen henkinen levottomuus, epästabiilius omissa pyrkimyksissä, uhriutuminen ja toisaalta vetäytyminen ystävyyssuhteista, joissa pelkää pettyvänsä. Olen ottanut muiden tunnekuormat kannettavakseni ja potenut ajoittain jopa myötätuntouupumusta, joka on johtanut toiseen äärilaitaan, tunteiden jäädyttämiseen. Apua en osaa pyytää vaan kirkkaimpana tähtenä on loistanut kaikesta selviäminen itse ja yksin: kannan uskollisesti muiden murheet, mutta minun murheeni eivät kuulu kenellekään muulle kannettaviksi. Varmasti ikuinen haluni haalia vielä lisää ammatillista pätevyyttä ja akateemisia arvosanoja, tunne, että mikään ei riitä vaan oma paikkansa pitää lunastaa yhä uudelleen ja uudelleen, juontaa juurensa henkisistä vaurioista.

Tänään alkoi joulukuu. Ripustin paljon jouluvaloja ikkunoihin. Ne saavat korvata kadonneen auringon. Käännän ajatukseni syvältä pimeästä kirkkaaseen kevääseen.