Marraskuu on ollut harvinaisen lämmin, mutta samalla myös poikkeuksellisen auringoton. Lyijynharmaat pilviset päivät ovat seuranneet toisiaan, kaamos on laskeutunut ympärille kuin raskas huopa. Muutaman päivän pikkuruinen talvi kevensi maiseman hetkeksi.
Marraskuun pimeä on usein sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olen yrittänyt pitää blogini iloisena ja valoisana, mutta liian monet menneisyyden isot takkuiset peikot ovat nostaneet uhmakkaasti päätään ja annan niille tämän kerran puheenvuoron: osani alkoholistiperheen aikuisena lapsena on mietityttänyt kovin ja isänpäivänä mielessä häivähti suru siitä, että isän muutaman vuoden takaisen kuoleman vuoksi menetin ikuisesti mahdollisuuden koskaan saada kunnollista isää. En siis surrut ihmistä, joka jäi vieraaksi vaan jonkin sellaisen menettämistä, jota en koskaan ollut saanutkaan. Äitini kanssa yritän omalta osaltani pitää yllä jonkinlaista näennäistä rauhaa antamatta ongelmien repiä itseäni lisää.
Olen taistellut koko aikuisen elämäni lapsuuteni kasvuympäristön ja heitteille jäämisen aiheuttamaa häpeää vastaan. Muualla netissä törmäsin blogiin, jossa niin ikään alkoholistiperheen aikuinen tytär totesi häpeän olevan nimenomaan vanhempien tekemien valintojen heille itselleen aiheuttamaa. En siis kanna minulle kuulumatonta häpeän taakkaa vaan annan sen takaisin sinne, minne se kuuluu. Tähän näkökulmaan olen yrittänyt totuttautua ja lakata ruokkimasta virtahepoa olohuoneessani.
Tunnistan itsessäni monia alkoholistiperheessä kasvaneen säröjä: perusluottamuksen puute, arvottomuuden tunne, läheisriippuvuus, pyrkimys miellyttää muita, alitajuinen herkkyys tulkita ihmisten olemusta ja sanatonta viestintää äärimmäisen tarkasti ja ennakoida heidän odotuksiaan, jonkinlainen henkinen levottomuus, epästabiilius omissa pyrkimyksissä, uhriutuminen ja toisaalta vetäytyminen ystävyyssuhteista, joissa pelkää pettyvänsä. Olen ottanut muiden tunnekuormat kannettavakseni ja potenut ajoittain jopa myötätuntouupumusta, joka on johtanut toiseen äärilaitaan, tunteiden jäädyttämiseen. Apua en osaa pyytää vaan kirkkaimpana tähtenä on loistanut kaikesta selviäminen itse ja yksin: kannan uskollisesti muiden murheet, mutta minun murheeni eivät kuulu kenellekään muulle kannettaviksi. Varmasti ikuinen haluni haalia vielä lisää ammatillista pätevyyttä ja akateemisia arvosanoja, tunne, että mikään ei riitä vaan oma paikkansa pitää lunastaa yhä uudelleen ja uudelleen, juontaa juurensa henkisistä vaurioista.
Tänään alkoi joulukuu. Ripustin paljon jouluvaloja ikkunoihin. Ne saavat korvata kadonneen auringon. Käännän ajatukseni syvältä pimeästä kirkkaaseen kevääseen.
