Joulun odotus alkakoon!

Marraskuun lopussa nimipäivääni vietettiin perinteisin menoin - lettukestein.

Lapset, kuudes- ja yhdeksäsluokkalaiset, aukovat innolla suklaakalentereitaan. Ikkunoihin ripustetut ja ikkunalaudalle sekä kirjahyllyyn asetellut jouluvalot tuovat pehmeää tunnelmaa. Leppoisan iloisia pikkujoulujuhlia on ollut jo kahdet, yhdet on vielä luvassa kuten myös syyskauden päättäjäispäivällinen lähikollegojen kanssa. Lapset laativat joululahjatoivelistojaan, haaveilevat ja suunnittelevat. Jouluostoksille pitäisi ehtiä ennen pahinta kiirettä töissä, mutta tavoilleni uskollisena jätän lahjaostokset varmasti tänäkin vuonna viime tippaan.

Marraskuu

Marraskuu on ollut harvinaisen lämmin, mutta samalla myös poikkeuksellisen auringoton. Lyijynharmaat pilviset päivät ovat seuranneet toisiaan, kaamos on laskeutunut ympärille kuin raskas huopa. Muutaman päivän pikkuruinen talvi kevensi maiseman hetkeksi.

Marraskuun pimeä on usein sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olen yrittänyt pitää blogini iloisena ja valoisana, mutta  liian monet menneisyyden isot takkuiset peikot ovat nostaneet uhmakkaasti päätään ja annan niille tämän kerran puheenvuoron: osani alkoholistiperheen aikuisena lapsena on mietityttänyt kovin ja isänpäivänä mielessä häivähti suru siitä, että isän muutaman vuoden takaisen kuoleman vuoksi menetin ikuisesti mahdollisuuden koskaan saada kunnollista isää. En siis surrut ihmistä, joka jäi vieraaksi vaan jonkin sellaisen menettämistä, jota en koskaan ollut saanutkaan. Äitini kanssa yritän omalta osaltani pitää yllä jonkinlaista näennäistä rauhaa antamatta ongelmien repiä itseäni lisää.

Olen taistellut koko aikuisen elämäni lapsuuteni kasvuympäristön ja heitteille jäämisen aiheuttamaa häpeää vastaan. Muualla netissä törmäsin blogiin, jossa niin ikään alkoholistiperheen aikuinen tytär totesi häpeän olevan nimenomaan vanhempien tekemien valintojen heille itselleen aiheuttamaa. En siis kanna minulle kuulumatonta häpeän taakkaa vaan annan sen takaisin sinne, minne se kuuluu. Tähän näkökulmaan olen yrittänyt totuttautua ja lakata ruokkimasta virtahepoa olohuoneessani. 

 

Tunnistan itsessäni monia alkoholistiperheessä kasvaneen säröjä: perusluottamuksen puute, arvottomuuden tunne, läheisriippuvuus, pyrkimys miellyttää muita, alitajuinen herkkyys tulkita ihmisten olemusta ja sanatonta viestintää äärimmäisen tarkasti ja ennakoida heidän odotuksiaan, jonkinlainen henkinen levottomuus, epästabiilius omissa pyrkimyksissä, uhriutuminen ja toisaalta vetäytyminen ystävyyssuhteista, joissa pelkää pettyvänsä. Olen ottanut muiden tunnekuormat kannettavakseni ja potenut ajoittain jopa myötätuntouupumusta, joka on johtanut toiseen äärilaitaan, tunteiden jäädyttämiseen. Apua en osaa pyytää vaan kirkkaimpana tähtenä on loistanut kaikesta selviäminen itse ja yksin: kannan uskollisesti muiden murheet, mutta minun murheeni eivät kuulu kenellekään muulle kannettaviksi. Varmasti ikuinen haluni haalia vielä lisää ammatillista pätevyyttä ja akateemisia arvosanoja, tunne, että mikään ei riitä vaan oma paikkansa pitää lunastaa yhä uudelleen ja uudelleen, juontaa juurensa henkisistä vaurioista.

Tänään alkoi joulukuu. Ripustin paljon jouluvaloja ikkunoihin. Ne saavat korvata kadonneen auringon. Käännän ajatukseni syvältä pimeästä kirkkaaseen kevääseen.

Kesän viimeiset hetket

Lapset löysivät välitunnilla kuolleen sudenkorennon.

Syksyiset päivät pysyi pitkään valoisina ja poutaisina. Nautin valosta suunnattomasti ja yritin säilöä sitä verkkokalvoilleni marraskuun varalle. Upea ruska enteili loppusyksyn lehdetöntä värittömyyttä. Takapihan kärhö innostui kukkimaan uudelleen.

Arboretumissa syksy oli kauneimmillaan: lehdet mattona nurmella, kesän viimeiset ruusut ja upeat hortensiat.

Syysloma lokakuussa

Löysin pitkän etsinnän jälkeen pajukartiot, joihin kieputella kaamosvalot, toinen etu- ja toinen takapihalle. Illat tuntuivat pimenevän nopeasti. Vai tuntuikohan se vain siltä siksi, että syksy oli muuten pitkään kaunis, poutainen ja aurinkoinen.

Syyslomalla pakkasimme koko perheen koiraa myöten autoon ja ajoimme Keski-Suomeen rennolle kylpylälomalle.Aloitimme seikkailun Jyväskylän Laajavuoren uudesta köysiratapuistosta. Minun ei onneksi tarvinnut kiipeillä vaan kuljeskelin Maisa-koiran kanssa tutuissa, mutta kahdessa vuosikymmenessä kovin muuttuneissa, opiskeluaikojen maisemissa: kiipesimme Laajavuoren huipulle, kävelimme Haukkalan lähteelle ja kiertelimme Kortepohjan Ylioppilaskylässä. Kuljeskellessani mietin, kumpi on hämmentävämpää, iso muutos vai se, että monet pienet asiat säilyvät 20 vuotta ennallaan.

Parasta matkassa oli tavata ystävä. Olen ajatellut tänä syksynä ystävyyttä paljon. Monet, joita olen luullut ystäviksi, ovat kadonneet maailman kiireisiin. Pitkään yritin pitää yhteyttä tekstiviestein, mutta huomaan kutistuneeni monelle turhaksi tuttavaksi. Luopuminen on ikävää, mutta väistämätöntäkin kai. Olen surullinen jokaisesta välimatkan ja ajanpuutteen vuoksi menettämäni vuoksi, mutta samalla yhä iloisempi niistä muutamista, jotka pitävät vielä yhteyttä. Uusiakin ystäviä olen matkan varrella saanut, heistäkin olen tavattoman kiitollinen.

Kiipeilijä vaijereiden varassa.