Koiramaisia haaveita

Perheessämme haaveillaan koirasta. On haaveiltu jo pitkään. Pieni ja oppivainen sen pitäisi olla, soma ja siisti, kiva kaveri kotiin ja lenkille. Vuorotteluvapaan keksin olevan tuhannen taalan paikka perheenlisäykselle.Voi, kunpa meitä lykästäisi!

Tällaisesta koirakaverista haaveilemme. Rotu on bichon bolognese. Kuva on lainattu sivustolta http://www.toydogs.net/rodut/bolognes.htm.

Syksyn tuntua

Muroleen kanavan varrella kasvaa ritirinnan jalokuusia (pihtoja) ja tavallisia metsäkuusia. Ajelimme kanavan kesäkahvilaan lauantai-iltana.

Viikonloppuna saattoivat olla viimeiset kesäntuntuiset päivät. Syksyinen harmaus ja kosteus alkoi hiipiä eilen illansuussa pihan ympärille. Tänä aamuna on pilvistä ja tuulisen koleaa. Lämpötila jaksaa kuitenkin kivuta päivän mittaan vielä 16 asteeseen.

Tein eilen pihahommia sunnuntain iloksi ja leikkasin ensin aivan liian pitkäksi päässeen etupihan nurmikon (tai no, sammalta ja vesiheinäähän pohjoispuolen pikku pihalla kasvaa, varsinainen nurmi menestyy täysvarjossa huonosti). Aronia on venähtänyt hurjasti korkeutta kesän aikana, suorastaan muuriksi asuntopihan rajalle, sitäkin oli siis siistittävä. Sitten tartuin lapioon: istuttaakseni ystävältä saadun luumun taimen minun piti siirtää mustilanhortensia, jonka tieltä piti siirtää idänunikko, jonka tieltä piti siirtää pioni, jonka tieltä piti siirtää peittoruusu, jonka tieltä piti repiä pois sammalleimuja ja hopeahärkkiä. Nyt vain toivotaan, että mikään siirretyistä ei suutu häädöstä ja muutosta vaan kaikki siirretyt alkavat kiltisti juurtua uuteen paikkaansa. Siinäpä jännitystä ensi kevääksi. Ensimmäisestä yöstä kaikki näyttävät selvinneen hyvin.

Vielä odottavat uutta kotia taimimyymälästä pelastetut laventelinsininen kärhö Justa ja oranssinpunakeltakukkainen ryhmäruusu Rumba, josta toivon uskollista kukkijaa suunnittelemaani ruusupenkkiin. Huonosti vanhalla paikalla menestynyt Sommarwind sai uuden kodin aurinkoisemmasta paikasta ja kaksi pikkuruusua pitävät sille seuraa. Ja sitten vielä se Rumba. Saapa nähdä, viihtyykö se. Kärhöstä toivon näkösuojaa naapurin terassille. Sää näyttää suosivan lapioon tarttumista vielä tänäänkin.

Samalla pitäisi vielä prosessoida lopullinen päätös tämän vuoden opiskeluun, ryhtyäkö jatkamaan erityispedagogiikkaa aineopintoihin vai ei.

Muroleen kanavan vanhan laiturin laudat ovat kauniisti sään harmaannuttamat.

Aurinkoa

Aamun harmaus kirkastui tänään iltapäivällä auringonpaisteeksi. Kävin viimeinkin tilaamassa lasiliikkeestä uuden lasin vanhaan kynttilälyhtyyn jo kauan sitten rikkoutuneen tilalle. Samalla pyöräilin Ahlmanille. Lehmissä on jotakin lumoavan valloittavaa! Läheisen maisemapellon unikot kukkivat iloisen punaisina läiskinä vehnän seassa.

Lypsyaika lähestyy? Lehmät vartosivat aivan portin tuntumassa.

Etupihalla odottaa istuttamista ystävättären puutarhastaan tuoma luumupuun taimi. Pitäisi hakea säkki multaa ja ryhtyä lapiohommiin.

Vertaistuen voima

Vuorotteluvapaablues alkaa jo hetkittäin kääntyä kohti valoa. Toissailtana kävin sauvakävelylenkillä Pyynikillä kokonaisen lukuvuoden vuorotteluvapaalla olleen ystävättären kanssa. Oli mukavaa -ilahduttavaa ja lohduttavaa - kuulla, että hänellä oli ollut vuorotteluvapaansa alussa aivan samanlaisia tuntemuksia ja sana, jota hän tunteesta käytti, kuvaa olotilaa hyvin. "Arvottomuuden tunne." Sitähän se on. Merkillinen irrallisuus kaikesta siitä, mihin on tottunut, ja ulkopuolisuus. Minua ei kukaan tarvitse.

Arkipäivät eivät täyty siitä, mitä lukujärjestyksessä on annettuna vaan on ihan itse keksittävä ajalle merkitys. Pelkkä oleminen on yhä hirvittävän vaikeaa. Varsinkin, kun olen paljon kotona ja siellähän tekemistä riittäisi vaikka vuorokaudet ympäri. Mutta siivoaminen ei ole varmaankaan se, millä on mielekästä päivänsä täyttää? Alakerran, jossa oleilen eniten, yritän kyllä pitää silmämääräisesti katsottuna siistinä ja siirrän tasoille ja rappuun kertyvät tavarakasat, -läjät ja -pinot yläkertaan. Vaatteita (niillä on taipumus levittäytyä lähes aggressiivisesti, kuin jättipalsami tai lupiini, luontoon päässyt puutarhakarkulainen), leluja (enää harvemmin ja vähemmän, suuri sääli) sekä koulu- ja muita kirjoja jää ajelehtimaan lasten - ja vähän aikuistenkin - jäljiltä päivittäin. Lasten sekaisista huoneista pysyttelen poissa, tosin kiusallisen tietoisena siitä, että jonakin näistä päivistä niiden kimppuun on käytävä tosi tarkoituksella. Poissa silmistä, poissa mielestä?

Takaisin siihen vertaistukeen: oma suuri arvonsa on siinä, että saa uusia ajatuksia ja joutuu haastamaan tai perustelemaan vanhoja käsityksiään toisella tavalla ajattelevan seurassa, mutta samalla tavalla ajattelevan ja samaa tuntemusta osuvasti juuri oikeilla sanoilla kuvaavan löytäminen on silkkaa iloa.

"Nykyhetkeen sisältyy myös tässä oleminen. Vastustatko tässä ja nyt -hetkeäsi? Jotkut tahtoisivat aina olla jossakin muualla. Heidän ‘tässä’ ei ole koskaan kyllin hyvä. [---] Missä tahansa oletkin, ole siellä täydellisesti. Jos katsot, että tässä on sinun kohdallasi sietämätön tilanne, että se tekee sinut onnettomaksi, sinulla on kolme vaihtoehtoa: vetäydy pois tilanteesta, muuta se tai hyväksy se täydellisesti. Mikäli haluat kantaa vastuun elämästäsi, sinun täytyy valita yksi noista kolmesta vaihtoehdosta. Ja sinun täytyy valita nyt. Hyväksy sitten seuraukset. Ilman selittelyjä.

Älä etsi onnea. Jos etsit, et löydä sitä, sillä etsiminen on onnen vastakohta.”

- Echart Tolle -

Viimeksi kirjoitin onnellisuuden etsimisestä. Oivallus ja suunta löytyy lainauksista. Oikeastaan olen aina tiennyt, että on kyse valinnasta ja päätöksestä. Harvoin olen katunut niitä asioita, jotka olen tietoisesti valinnut tekeväni. Jos joku on mennyt pieleen, onhan se harmittanut toki, mutta katua sitä ei ole voinut. Eikä toivoa toiseksi. Työhön liittyen taustalla väijyi ajatus, että en koskaan oikeastaan valinnut nykyistä ammattiani. Ajauduin siihen monen sattuman summasta. Tänä vuonna - etäisyyttä työhön ottaessani - on nyt selkeästi valinnan paikka: joko päätän jatkaa nykyisellä tiellä ja pitäytyä päätöksessä tai muuttaa suuntaa. Luotan siihen, että päätös syntyy ja pysyy. 

Miksi se nykyinen työ on tuntunut niin raskaalta viime vuodet? Minne kutsumus katosi ja miksi? Mitä pitää muuttaa, jotta työ muuttuu jälleen mielekkääksi? Ja pitääkö muuttaa työssä vai minussa itsessäni? Sadat kerrat olen yrittänyt saada sormeni juuri siihen kipupisteeseen. 

Palautteen puuttuminen on varmasti hämärtänyt perspektiivin. Jos palautetta tulee, se on pääsääntöisesti teinien nurinaa, vanhempien valitusta ja huomautuksia jonossa viipyvistä töistä. Sitä heijastumaa vasten on - ainakaan minunlaiseni sosiaalisesti orientoituneen - äärettömän vaikeaa peilata omaa osaamistaan. Opettajan työ on myös hyvin itsenäistä = yksinäistä: luokassa on harvoin toista aikuista, jonka kanssa puntaroida toimintatapoja ja ehkä saada jopa kannustusta. Työn kautta positiivista palautetta tulee ehkä epäsuorasti: jos hoidat hommasi oikein, saat kuormasi päälle vielä lisää tehtävää. Varmuus työn hyvästä laadusta pitäisi siis löytää omasta itsestään. Siinä on haastetta.

Kiireen tunnun lisääntyminen ahdistaa. Prosessoin asioita nykytempoon nähden liian hitaasti ja tahtoisin kehitellä ja valmistella asioita rauhassa. Työn tiukka aikataulusidonnaisuus ja perheen yhteensovittaminen työhän aiheuttavat hankausta. Lisäksi työhön lisätään jatkuvasti ulkopuolelta tulevia uusia velvoitteita, tyypillisesti byrokratiaa ja oman selustan turvaamista, jotka vievät aikaa ja energiaa varsinaiselta ydintehtävältä. Se, että selustaansa pitää turvata, toisin sanoen pelko luottamuksen puutteesta, aiheuttaa uhan tuntua. Jatkuvasti pitää arvioida kriittisesti, olenko tehnyt oikein ja riittävästi vai voiko joku hyökätä vastaani syyttäen huonosti tehdystä tai peräti tekemättömästä työstä. Se on epämääräinen pimeä, hahmoton vaara. Näihin pitää oppia suhtautumaan... oikein. Mitä se oikein sitten tarkoittaakaan.

Juhlapuheissa suomalainen peruskoulu on kiiltokuvan kaunis, mutta arkikeskustelussa siellä tehtyä työtä harvoin arvostetaan ja arvostuksen puute näkyy myös niukkenevina resursseina. Arvostanko tällä hetkellä itsekään työtäni, puhunko siitä innostuneena ja ylpeänä?

Persiljaa, basilikaa ja viinisuolaheinää.

Pilariomenapuun yllättävä sato.

Syksy näkyy takapihalla. Pihlajanmarjat ovat jo kirkkaan

oransseja, aronian marjat kiiltävän mustia. Pelargoneista muutama on jo luovuttanut syysöiden koleuden vuoksi.

Etana, etana, näytä sarves...

Aronia yrittää piilottaa ensimmäiset vihreänsä menettäneet lehdet.

Viimeiset rohkeat kurjenpolvet.

Kääpiöjaloangervo. Ehkä annankin sen levitä ensi kesänä vapaammin.

Vielä pari makeata mansikkaa, nekin kainosti vihreän peiton alla piilossa.

Syysleimut, niitä toivoisin paljon erilaisia. Ne viihtyvät luonani huonosti, siksi arvostan suuresti niitä harvoja versoja, jotka jaksavat kukkia. Sama pätee ystäviin.

Ai niin. Viimeinkin sain selville pilariomenapuun lajin. Istutin niitä ensimmäisenä syksynä nykyiseen kotiin muutettuamme kaksi. Toinen, Flamenco, joutui jäniksen suuhun. Bolerokin kärsi muutaman oksan tappion, mutta ei lannistunut.

'Bolero' Apple - Ballerina®

Description:	Compact columnar tree. Medium sized flat-round fruit with smooth green skin, small amount of red blush on exposed surface.Crisp and juicy flesh with good flavour. White flowers are flushed with pink. Suitable for fresh fruit, drying and cooking.
Maturity:	Matures mid-season.
Tree Size:	Tree grows to approximately 600mm x 3.5 metres.
Comments:	Produces fruit on spurs close to the main trunk. If a side branch appears it can be pruned back to 100mm from the main trunk. An excellent choice for a small garden or for growing in containers. The unusual habit lends itself to narrow garden beds
Culture:	Moderate tree vigour.

Lähde: www.flemings.com.au/fruit_details.asp?CULT_ID=BALL

Vuorotteluvapaablues

Aurinko paistaa yhä. Jatkuisipa näitä päiviä pitkälle syksyyn!

Eilinen torstai meni kotinurkissa nyhjätessä. Jatkoin lasten vuodevaatteidenpesu-urakkaa mutta siivousta en vain saa aikaiseksi. Selailin työväenopiston ohjelmaa. Teatterilehti Ablodi pitäisi jostakin hankkia ja kansalaisopisto Ahjolan ohjelma. Täkkejä ripustellessani mietin tälle vuodelle aiottuja opiskeluja. Kesällä ilmoitin jo keskeyttäväni ympäristökasvatuksen opinnot, sillä ne eivät olleetkaan sitä, mitä niiltä odotin, ja ilmoittauduin opiskelemaan työ- ja organisaatiopsykologiaa. Olikohan keskeytyspäätös sittenkään oikea? Jospa kuvio olisi sittenkin selkiytynyt, kunhan olisin vain antanut niille mahdollisuuden? Työ- ja organisaatiopsykologian perusopintojen kirjalista vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, mutta voisihan niistä lupaavimmat lainailla kirjastosta ja lueskella talvella ilmaiseksikin. Tätä ajatusta pyörittelin hetken ja tulin siihen tulokseen, että opintoihin kuluvan 400 euroa voisi käyttää toisinkin. Jäljelle jäi vielä erityispedagogiikan aineopinnot, joita olen miettinyt jo pitkään. Niistä olisi ehkä hyötyä ammatillisestikin. Häiritsevin ajatus vain on se, että 35 opintopisteen opinnoista vain 15 on varsinaisia sisältäjä, 20 keskittyy tutkimuksen tekoon ja on minun näkövinkkelistäni täysin turhaa. Jos ei siis erityispedagogiikkaakaan, mitä sitten?

Näitä on tänä kesänä takapihalla riittänyt, isoja ruskeita ja mustia sekä pieniä harmaita. Ja kotiloita myös.

Juuri nyt tunnen itseni käsittämättömän onnettomaksi. Onnellisuus on aina ollut minulle vaikea laji, vahvimmat tyylini ovat olleet pessimismi ja kyynisyys. Jostakin sitä onnellisuuden tunnetta pitäisi nyt lähteä etsimään. Oikean polun pää pitää kuitenkin löytää ihan itse. 

Kuinkahan paljon tästä vuorotteluvapaabluesista aiheutuu loppujen lopuksi siitä, että kun tie aukeaa edessä riittävän suorana ja vauhti kyllin hidas, tiessä olevat kuopat näkyvät selvemmin? 

Näistä voisi löytyä ehkä jotakin vinkkiä, mihin suuntaan lähteä, kirjanmerkkejä myöhemmin koluttavaksi:

Hidasta elämää
Mielenkiintoinen stressinhallintasivusto
"Tunneterveyttä"
Katso video
Kuinka olla onnellinen

Aurinkoa Hatanpään Arboretumissa

Elokuun aurinko lämmitti eilisen pyöräilyn Hämeenpuistoon ja Hatanpään Arboretumiin. Ostin Hämeenpuiston Eurooppalaiselta ruokatorilta eväät mukaan ruusutarhassa syötäväksi.

Ruusujen monimuotoisuus hämmästyttää. Niihin hurahtaisin aivan varmasti pahemman kerran, jos pihalla vain olisi tilaa niiden kasvattamiselle. Nyt perennapenkistäni löytyy vain yksi onneton maanpeiteruusu. Se ei oikein viihdy paikallaan ja on tehnyt tänä kesänä vain yhden verson, joka kylläkin on kukkinut runsaasti jo viikkoja.

Mitähän tänään keksisi ajankuluksi? Juttuseura kelpaisi, mutta mistä sitä löytäisi? Eilen Hatanpäällä juttelin sanasen perhosista vanhan herran kanssa ja Arboretumin historiasta vanhan rouvan kanssa. Hän oli käynyt Hatanpään kartalon puistossa edellisen kerran noin 40 vuotta sitten ollessan sairaanhoitoharjoittelijana sairaalassa.

Hiljaisuutta ja tasapainoharjoituksia

Syysasterit jatkavat kesän onnistumisten sarjaa: ne ovat kukkinet ruukussaan jo pitempään kuin koskaan aiempina kesinä.

Kolmas päivä on vielä aamussa. Koti on hiljainen. Muun perheen lähdettyä kukin taholleen kuuntelin keittiössä hetken silmät kiinni seinäkellon tikitystä. Tovin kaikki oli aivan pysähtynyttä. Vierasta ja pelottavaa. Olen seinien sisäpuolella ja samaan aikaan arkisista hyörinöistä ulkopuolella, mikä on outoa ja vaatii tottumista. Tiesinhän minä sen itsekin. Jo vuorotteluvapaalle aikoessani sanoin, että vaikeinta tulee varmasti olemaan aivan yksin jääminen. (Ja tietysti se, että on käyttänyt lähes kaikki rahansa tämän vapaan ajan ostamiseen ja ylijäävät rahat uppoavat ruokaostoksiin. Ilmaista huvia on hyvin vaikea keksiä: kirjastoon voisi mennä, mutta lukemista odottavia kirjoja ja lehtiä on yöpöydällä yllin kyllin. Puistoissahan on tietysti aina mukava kävellä. Museoita aion talven mittaan kiertää, mutta en heti tänään. Niihin on varsin kohtuulliset sisäänpääsymaksut ja olen jo mielessäni laatinut listaa kiinnostavista näyttelyistä.) 

Onpas tämä nyt siis kertakaikkisen veikeä pulma, kun aina tuntuu tasapainosta puuttuvan jotakin. Kun on aikaa, tulee tarve täyttää se jollakin itselle tärkeällä ja sen merkityksellisen mutta mahdollisen löytäminen onkin vaikeaa. Tasapainoharjoituksia on siis tarpeen ottaa ohjelmaan. Ja yhdellä jalalla seistessähän tasapaino saavutetaan ottamalla katseella kiinni kiinteästä pisteestä sopivasta kohtaa edestä, keskittymällä hengittämiseen ja rentouttamalla hartiat. Kun on harjaantunut yhdellä jalalla seisomisessa, voi haastaa itseään siirtämällä toista jalkaa ensin eteen ja sitten taakse. Olisiko siinä jotakin opittavaa?

Ostin pikkuruisen miniruusun keväällä somisteeksi olohuoneeseen. Istutin sen ulos toiveena saada se kukkimaan uudelleen ja kas, se palkitsi hyvän teon venymällä jaloruusun mittoihin.

Tänään tässä ja nyt

Vuorotteluvapaani alkoi jo 2.8. mutta vasta tänään, 13.8. se alkaa konkretisoitua. Lapset lähtivät kouluun ja mies töihin. Jäin yksin kohisevan hiljaisuuden kanssa. Aamulla takaraivossa takoi ajatus siitä, että jotakin pitäisi tänään tehdä. Elämä kiirehtisi ohitseni, jos vain viikkaisin pyykkejä ja siivoilisin paikkoja. Oikea elämä on juuri nyt ihan varmasti jossakin muualla ja minä jään siitä paitsi. Istun tien laidassa ja katselen, kun aika ajaa ohitse. Työkaveritkin aloittelivat aamulla työpaikalla lukuvuotta. Wilmassa ja työsähköpostissa ei odota yhtäkään viestiä. Yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunne on yllättävän voimakas. Unohdetuksi joutuminen taitaakin olla ainoa asia, jota oikeasti pelkään.

Mistäköhän se tulee, se pelko, että elämä ajaa ohitse? Miksi ei voisi antaa itselleen lupaa olla vain aivan pienesti, pyrkimättä suuriin saavutuksiin? Miksi tuntuu, että aika valuu tyhjänä käsien välistä, ellen tee jokaisena päivänä jotakin täysipainoisen merkityksellistä ja mainitsemisen arvoista? Miksi on lähestulkoon nolostuttavaa vastata"Ei mitattavia ja punnittavia saavutuksia." kysymyksiin "Mitä aiot vuoden aikana tehdä?" nyt vapaavuoden ollessa edessä tai "Mihin olet aikasi käyttänyt?" myöhemmin, kun näitä tällaisia päiviä on jo takana? Miksi pitää olla tehokas, vaikka olisi ostanut itselleen nimenomaan aikaa kuulostella omaa olemistaan?

Pian on aamun toinen koneellinen pyykkiä valmis. Terassin kukat on kasteltu. Fasaanikukko kävi juuri uhoamassa takapihan pensasaidan takana. Aidalla hyppii kaksi pikkuruista varpusta. Aamulla paistellut aurinko on piiloutunut pilvien taakse. Kaukaa kuuluu liikenteen kohinaa. Tiskit odottavat keittiössä. Aika kuluu. Jokin suuri ajatus ja oivallus pitäisi edes saada alulle. Tai ehkei vielä tänään. Huomenna vasta. Tai myöhemmin. Ehtiihän kai vielä.

Norsunluuhäät

8.8. vietimme 14. hääpäivää. Vuodet ovat kuluneet huikeaa vauhtia. Suurimmat muutokset ovat olleet jollakin tavalla perheen kokoon, asuinpaikkaan tai työuraan liittyviä. Kun tapasimme 18 vuotta sitten, asuin Kaustisella. Kaksi ensimmäistä yhteistä asumusta olivat Helsingissä, seuraava Tuusulassa ja viimeisimmät kolme Tampereella. Lapset syntyivät Helsingissä ja Tuusulassa, hoitovapaavuodet ovat jääneet mieleen varsin mukavana aikana, lasten eskarit ja koulut on aloitettu Tampereella. Työpaikat ovat olleet Keski-Pohjanmaalla, pääkaupungissa ja Pirkanmaalla. 

 

Matkat ovat tuoneet arkirytmiin toisenlaista ulottuvuutta, mutta matkoilta on aina ollut mukava palata omaan kotiin. Kaiken kaikkiaan hyviä vuosia siis. Aika tavallista elämäähän olemme viettäneet. Tavallista mutta hyvää: pohjavire on ollut aina luottavaisen ja turvallisen onnellinen. Mehän olemme tainneet onnistua!

 

Alkava lukuvuosi

Summer Wind -ruusu.

Lukuvuosi on alkamassa. Lapsilla eka koulupäivä on jo huomenna. Lapset teippailevat kesän aikana kerättyjä kasviokasveja ja miettivät repun pakkaamista. Kaikilla lapsilla on edessään uutta jännitystä koulussa: esikoinen menee yläasteelle ja nuorimmaiset vaihtavat koulua ja saavat uuden opettajan, vaikka pysyvätkin vanhassa tutussa koulutalossa ja luokkatoverit pysyvät samoina.

Kuinka nopeasti kesä menikään. Tai toisaalta keväästä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Operatiivinen keskus on ollut suurimman osan kesää kotona, sillä lasten harrastukset ovat sitoneet koko perheen kuta kuinkin aloilleen. Iso-Britanniaa kiersimme kaksi viikkoa, mutta muuten reissuja on tehty poikkeuksellisen vähän, vain viikonlopun mummolareissu Etelä-Pohjanmaalle ja päivämatka jalkapalloturnausmatka Poriin, miehen serkkulassa pistäydyttiin Maskussa ja ystävillä erään lauantai-illan iloksi Jämsässä. Jonkin verran olemme saaneet vieraita meille, mutta enemmänkin olisi toki aikatauluun mahtunut. Kotona ei tehty kesän mittaan mitään merkittävää. Etupihan terassin öljyämiseen ei tuntunut löytyvän sopivaa sateetonta jaksoa, mikä on valitettavaa, mutta ei vakavaa. Samoin jäi monta muuta kesän mittaan tehtäväksi aiottua hommaa. Huomenna siis alkaa syysarki ja uudenlainen rytmi pitäisi kesän vapauden jälkeen löytää.

Viimekesäinen, kukkapenkkiin syksyllä hätäisesti kaivettu terassihortensia alkoi yllättäen kukkia piilossa jättimäisten varjoliljan lehtien alla.

Oma lukuvuoteni alkoi ja päättyikin jo. Jään nimittäin koko alkavaksi lukuvuodeksi vuorotteluvapaalle. Hengähdystauko on tarpeen: työn haasteet alkoivat parin viime lukuvuoden aikana nousta omassa mielessäni suhteettomiin mittasuhteisiin ja etäisyyden ottaminen auttaa toivottavasti pudottamaan työasiat oikeaan, toivon mukaan aikaisempaa paljon pienempään, lokeroon. Rajojen asettamista harjoittelin jo irrottautumalla vuodenvaihteessa aloitetuista opinnoista: ne eivät vastanneet odotuksia ja jokaisen kokoontumisen jälkeen olo oli jatkamisen suhteen hyvin epäileväinen. Olen tyytyväinen siitä, että rohkeuteni riitti ulos hyppäämiseen ja toisaalta ehkä jopa lievästi ahdistunut siksi, että tähän saakka olen jääräpäisenkin sitkeästi vienyt loppuun asiat, joihin olen vapaaehtoisesti mukaan lähtemällä sitoutunut.

Vuorotteluvapaavuoteni aion yrittää käyttää, paitsi olemalla mahdollisimman hyvin lasten ulottuvissa, tekemällä asioita, jotka itse valitsen. Mielenkiinnon kohteita on liiankin paljon: tahtoisin kertailla joskus opittuja ranskan alkeita, opetella ehkä hiukan italiaa, tehdä loppuun ja aloittaa joitakin käsityöprojekteja, kuntoilla, opiskella. Suursiivous väijyy katalana ajatuksena takaraivossa. Ystäviä olisi ihana nähdä enemmän. Museoita tahtoisin kiertää ja teatteriin ja elokuviin tekisi mieleni. Nähtäväksi jää, mitkä aikomuksista toteutuvat vuoden mittaan. Tuskin kovin moni. Toivon vain, että osaan suhtautua oikealla tavalla siihen, että en ole niin tehokas kuin toivoisin nyt vuoden ollessa edessä päin. Kalenterin täyttämisestä äärimmilleen on tuskin juuri nyt hyötyä, luova laiskuus mahtaisi olla tärkeämpää.

Taimimyymälästä nuutuneena pelastettu tarhapäivänlilja Little Gipsy Ruby ressukka palkitsi perennapenkkiin pääsyn alkamalla kukkia heti seuraavana aamuna.

Maisemia

Maisemia on tullut katseltua. Monenlaisia. Maalla, merellä ja ilmassa. Enimmäkseen kuitenkin maalla. Kodin lähellä on maisemapeltoja. Niihin on kylvetty ihanaisia kesäkukkia kaikkien ihailtavaksi. Niiden soisin lisääntyvän ympäri kaupunkia.

Hiukan järvimaisemiakin on reittien varrelle osunut. Niitä oli hyvä tähystellä myös Kangasalla uudelleen rakennetusta Haralanharjun näkötornista. Niissä maisemissa harjulla väitetään Topeliuksen kirjoittaneen laulun Kesäpäivä Kangasalla.

Sateen jäljet

Sateen raikastamia lehtiä ja kukkia on tänä kesänä riittänyt. Ja sateenkaaria.

Pieniä kauniita vierailijoita

Sitruunaperhonen syysleimun kukalla.

Nokkosperhonen lumikärhössä.