A niin kuin arki - välipäivät

Tapaninpäivänä ajelimme mummoloihin Etelä-Pohjanmaalle ja näimme jopa hiukan lunta. Luminen maisema alkoi Virroilla, jatkui Alavudelle ja myöhemmin illalla matkaa jatkaessamme sitä tuiskutti vielä Kuortaneellakin, mutta Seinäjoella maa oli musta. Lumetonta oli myös seuraavana päivänä koko matkan Jalasjärven kautta kotiin palatessamme. Sunnuntai, siis toista joulupäivää seuraava päivä oli kuitenkin kirkkaan aurinkoinen ja rapsakka pikku pakkanen raikasti talvisään. Sama kirkkaus jatkui tänään ja teimme Maisa-koiran kanssa tutkimusretken Iidesjärven rantapoluille. Uskaltauduimme muutaman metrin irti rannasta jäällekin ihmettelemään jäätyvän veden ja tuulen muovailemia hyytäviä taideteoksia.

Järven itäpäässä tuuli oli ilmeisesti sekoittanut vettä niin, että se oli lopulta jäätynyt yhtenäiseksi kirkkaaksi kanneksi pikku palasina. Jään läpi törröttävät kaislat olivat saaneet jäiset maljakot. Maisa voitti nopeasti kirkasta jäätä kohtaan tuntemansa epäluulon ja tassutteli pian hihnankantaman päähän jäälle. Itse en uskaltanut kuin parin metrin päähän rannasta. 

Joulu loppui siis aikanaan - hyvä niin, sillä ei kai kukaan laiskottelua kovin kauan jaksa. Arki maistuu ruisleivältä ja koostuu tavallisista rutiinitöistä. Pyykkiä, tiskiä, paikkojen oikomista. Tuulikaappi on alkanut koetella hermoja, saan itkupotkuraivohalvauksen joka kerta, kun joudun sen ohi tai läpi. Siksi päätin kokeilla onneani ja tilata säilytystiloihin erikoistuneen ammattilaisen katsomaan, mitä sille voisi tehdä. Rahaa ei remontointiin ole paljon käyttää, mutta herrasmies, jonka kanssa suunnittelukotikäyntiä sovittelin, tuumaili heillä olevan juuri nyt oikein hyvä välipäivätarjous.

Välipäivät ja loppiaista edeltävät päivät koostuvat myös ystävistä. Huomenna lounaalle yhden kanssa, keskiviikkona saan vieraaksemme toisen, kolmannen tapaan sirkuksen merkeissä sunnuntaina ja uuden vuoden ensimmäisinä arkipäivinä karkaan neljännen kanssa kaksin tyttöjen reissulle Helsinkiin.  Lisäksi Miehen veli  perheineen, ystäviähän hekin, saadaan vieraaksi uuden vuoden päivänä. Ja kukapa tietää vaikka muutakin mukavaa sattuisi kohdalle.

Mua kevättää!

Kaupissa näkyi viime viikonloppuna varmoja kevään merkkejä. Linnunlaulu oli suorastaan huumaavaa, kostea maa tuoksui. Sinivuokot ja leskenlehdet kukkivat ja sammakko oli kömpinyt esille. Sammakko lähti uhkarohkeasti ylittämään hiihtouraa, joka oli paksussa jäässä, ja oli hyytyä matkalla. Vauhti hidastui loikka loikalta ja viimeiseen hyppyyn ponnistaminen kesti pitkähkön tovin. Paitsi paikoitellen hiihtouralla, jäätä oli myös varjoisemmilla paikoilla Näsijärven rantakallioilla.

Varastettua omaa aikaa: kupillinen kahvia ennen teatteria.

Aina yhtä innokas pieni lenkkikamuni mun.

Kevääntuloa olemme Maisa-koiran kanssa käyneet nuuhkimassa, katselemassa ja kuulostelemassa myös tutulla Hallilan metsälenkillä. Ja tietysti takapihalla, jossa sipulikukat nousevat yksi toisensa jälkeen kohti valoa. Pionin alut kurottelevat mullasta liiankin innokkaasti ja pelkään, että ne ehtivät kukkia aivan liian varhain ennen kuin on edes kunnolla kesä. Pihan molemmissa reunoissa aitaa pitkin kiipeävät kärhöt availevat silmujaan. Alkukesällä kukkiva hento alppikärhö vihertää jo reilusti, loppukesän runsaskasvuisessa kaunistajassa lumikärhössä silmut ovat vasta aavistuksen verran hereillä.

Syysloma lokakuussa

Löysin pitkän etsinnän jälkeen pajukartiot, joihin kieputella kaamosvalot, toinen etu- ja toinen takapihalle. Illat tuntuivat pimenevän nopeasti. Vai tuntuikohan se vain siltä siksi, että syksy oli muuten pitkään kaunis, poutainen ja aurinkoinen.

Syyslomalla pakkasimme koko perheen koiraa myöten autoon ja ajoimme Keski-Suomeen rennolle kylpylälomalle.Aloitimme seikkailun Jyväskylän Laajavuoren uudesta köysiratapuistosta. Minun ei onneksi tarvinnut kiipeillä vaan kuljeskelin Maisa-koiran kanssa tutuissa, mutta kahdessa vuosikymmenessä kovin muuttuneissa, opiskeluaikojen maisemissa: kiipesimme Laajavuoren huipulle, kävelimme Haukkalan lähteelle ja kiertelimme Kortepohjan Ylioppilaskylässä. Kuljeskellessani mietin, kumpi on hämmentävämpää, iso muutos vai se, että monet pienet asiat säilyvät 20 vuotta ennallaan.

Parasta matkassa oli tavata ystävä. Olen ajatellut tänä syksynä ystävyyttä paljon. Monet, joita olen luullut ystäviksi, ovat kadonneet maailman kiireisiin. Pitkään yritin pitää yhteyttä tekstiviestein, mutta huomaan kutistuneeni monelle turhaksi tuttavaksi. Luopuminen on ikävää, mutta väistämätöntäkin kai. Olen surullinen jokaisesta välimatkan ja ajanpuutteen vuoksi menettämäni vuoksi, mutta samalla yhä iloisempi niistä muutamista, jotka pitävät vielä yhteyttä. Uusiakin ystäviä olen matkan varrella saanut, heistäkin olen tavattoman kiitollinen.

Kiipeilijä vaijereiden varassa.

Syyskuun intiaanikesä

Syyskuu on ollut poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoiset illat ovat houkutelleet pitkille kävelyretkille koiran kanssa. Kun lähitienoot alkavat näyttää liian tutuilta, on hyvä laajentaa näkökulmaa Pyynikinharjulle ja Pyhäjärven rantoihin sekä Kaupin metsiin upeine maisemineen Näsijärvelle.

Herukkasato takapihan vielä pienistä pensaista.

Kettu aamuhämärissä.

Keväällä jo kertaalleen kukkinut alppikärhö kukkii jälleen syyskuun lämpimässä.

Koiraystävä ja omenasato.

Maisan pahasti huopaantunut turkki jouduttiin leikata aivan lyhyeksi.

Elokuisia retkiä

Kävimme Yyterissä uintiretkellä loppukesän helteillä. Halusimme ottaa mukaamme nelijalkaisen ystävämme ja löysimme päärantaan hiukan etäämmältä rannan, jonne on luvallista viedä lemmikkejä. Koiria olikin kaikenkarvaisia ja hevosiakin useita. Tunnelma oli päärantaa rauhallisempi: juuri kyseisenä päivänä isolla uimarannalla olisi ollut hirmuinen tungos ja väenpaljous. Koirarannalle suuntaamme toistekin.

Juuri koulunalun alla houkuttelin ystävättären mukaani ihmettelemään Mänttän uutta taidekeskusta. Katselimme näyttelyt Pekilossa ja Göstassa (modernia taidetta) ja Joenniemen kartanossa (klassisempi kokoelma).

Poikani loppukesän ja syksyn innostuksen aihe on ollut geokätköily. Kaikki lähimaastojen kätköt on koluttu ja seikkailijan mieli halajaa kotikulmia kauemmas. Mies lupasi lähteä etsimään kätköä Lempäälästä Hirvi-Simunan kiven luolista. Sillä aikaa kun mies ja poika kolusivat luolia, minä retkeilin kiven lähiympäristössä sateen raikastamassa metsässä koiran kanssa ja yritin tunnistaa sieniä kännykän avulla - laihoin tuloksin. Metsäretket virkistävät kuitenkin aina, oli sitten kotiintuomisina sieni- tai marjasatoa tai ei.

Loppukesän lämpö

Viime viikolla kävin yhdessä suosikkipaikoistani Tampereella, Hatanpään Arboretumissa. Ruusutarha oli jo lähestulkoon parhaassa loistossaan.

Omalla etupihallani perhoangervot ovat jo kukkineet ja osa töyhtöangervoistakin samoin kuin muutamat kuunliljat. Mustilanhortensia kuitenkin valaisee varjoista etupihaa valkoisilla kukinnoillaan.

Takapiha on hurjan helteen jäljiltä hiukan voipuneen oloinen. Nurmikko on kuivunut ruskeaksi ja suurin osa perennoista on jo parhaan loistonsa nähnyt. Pensasaidan taakse istuttamistani kasveista punahatut ovat kuitenkin voimissaan. Muutaman vuoden ikäisessä Sinikka-luumupuussa on ensimmäinen raakile. Syysleimut ovat parhaimmillaan juuri nyt.

Lumikärhö aloittelee kukintaansa. Etsiskelin toista taimea pihan vastakkaiselle puolelle kuitenkaan sitä löytämättä.

Nepalinhanhikki ja kurjenpolvi.

Tähkätädyke.

Yllättäen aivan tyhjästä ilmestynyt hento malvan varsi puhkesi kauniisti kukkaan perennapenkin reunassa.

Pioniunikko olisi kokeilemisen arvoinen, jos innostuisin siemenistä asti kasvattamisesta.

Ukkosen uhka.

Tänä aamuna hoksasin, että hitaat lehdenlukuaamut alkavat olla ohi. Ajatukset ovat askarrelleet jo töissä: tutkailin uuden lukuvuoden lukujärjestyksiä ja kaivoin käsiini uudet oppikirjat, joihin olisi pitänyt tutustua ennen töiden alkua. Huomenna pitäisi jo käydä ottamassa tuntumaa itse työpaikalle.

Töihinpaluun vastapainoksi kävelimme pitkän helteisen lenkin Maisa-koiran kanssa. Matkan varrella huomio kiinnittyi paitsi metsässä mustikoihin myös pientareiden surisevaan touhukkuuteen. Perhosiakin näin muutaman. Niitä on ollut liikkeellä tänä kesänä todella vähän.