Kevään kuulumisia

Tämä löytyi luonnoksista aikoessani kirjoitella jotakin päättyneestä kesästä:

Helaloma, tervetullut katkos. Kokonaiset neljä päivää vapaata. Tai no, töitä tein arviointien verran. Koskaan ei ole tuntunut yhtä vaikealta arvioida oppilaita. Mahtaako johtua siitä, että olin lukuvuodesta kokonaiset 10 viikkoa opiskelemassa. Sillä on varmasti vaikutusta, mutta oma osuutensa on opetussuunnitelmallakin: en lainkaan tiedä, kuinka painottaisin arvioitavia tavoitteita ja paljonko etäkouluajan työskentelyllä on vaikutusta kokonaisuuteen.

Olen ihan ulkona kuvioista. Töissä ja muualla. Vuosi on ollut todella raskas. Olen tehnyt 40 opintopisteen erityisopettajan erilliset opinnot työn ohessa (vertailun vuoksi: päätoimiselta korkeakouluopiskelijalta edellytetään vähintään 45 opintopisteen opintoja lukuvuodessa, kyseessä siis ihan vakavastiotettava määrä työtä). Töissä tein perusjutut niin hyvin kuin pystyin ja siinä sivussa opinnot vaativat hurjasti venymistä. Nyt on opintokokonaisuus paketissa ja todistus anottuna, ja olen paperia vaille pätevä aineenopettaja, luokanopettaja, rehtori, erityisluokanopettaja ja laaja-alainen erityisopettaja. Mutta olo ei ole tyytyväinen vaan omituisella tavalla kokonaisvaltaisesti paikoilleen jumittunut, pettynyt, näköalaton, väsynyt ja alakuloinen. Olenko oikeastaan sittenkään oppinut ja saavuttanut mitään? Tuleeko minusta kuitenkaan koskaan tämän kummempaa? Toteutuuko milloinkaan haaveeni siitä, että oikeasti saisin joskus aikaiseksi jotakin arvokasta? Eristyneisyys. koronasulun aiheuttama sosiaalinen deprivaatio, ja voimia vienyt lukuvuosi aiheuttavat ammatillisen ja sosiaalisen itsetunnon romahduksen.

Mies joutuu kuuntelemaan nurinoitani, sillä muita kuuntelijoita niille ei tähän hätään löydy. Olen kaivannut koronaeristysaikana kontakteja ja olen jälleen pohtinut ystävyyssuhteitani paljon. Vanhoja aitoja ystäviä, on yhä vähemmän. Välimatkan vuoksi yhteydenpito jää satunnaiseksi ja heillä on jokaisella omat verkostonsa siellä jossain. Heidän kanssaan vuorovaikutus on kuitenkin aina mutkatonta ja vastavuoroista. Uusia, lähempänä asuvia kavereita on kahdenlaisia: niitä, joiden kanssa juttelu soljuu molemmin puolin kertoen ja kuunnellen, ja niitä, jotka haluavat nähdä, kun tarvitsevat kuuntelijaa, mutta joita ei niinkään kiinnosta kuunnella, etenkään murheita. Sitten on koko joukko tuttavia, joista olisin toivonut kaveria, ehkä jopa ystävää, mutta jotka vain katosivat jonnekin monien muuttojen myötä ja ruuhkavuosiin.

Erityispedagogiikan opinnot olivat pettymys, sillä vastoin parempaa tietoani kuvittelin saavani niistä jotakin omaan työhöni. Työyhteisössä toivoisin olevani tarpeellinen ja hyvin verkostoitunut, mutta tunnen itseni irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Nykyisessä työpaikassa on hienoa yhteen hiileen puhaltamista ja hurjan mukavia ihmisiä, mutta yhteisöllisyydestä puuttuu kuitenkin jotakin. Unelmien työ sisältäisi sekä kieltenopetusta että laaja-alaista erityisopetusta. Nykyisessä työyhteisössä tuo haave tuskin toteutuu. Kouluissa pystytään räätälöimään toimenkuvia, mutta se vaatii tietynlaista tahtotilaa. Toisaalta haluaisin lähteä kokeilemaan erityisopettajan työtä, mutta toisaalta haluaisin myös odottaa ja katsoa, millaiseksi tilat, työ ja työyhteisö muotoutuvat suunnitelmissa olevan laajennuksen myötä.

Kevään aikana olen lukenut enemmän kuin aikoihin ja löytänyt kirjaston palvelut vuosien jälkeen uudelleen. Olisipa vain enemmän aikaa upota fiktiivisiin maailmoihin!